Saavutettavuusesitys WordPress-yhteisön Meetupissa

Olin viikko sitten puhumassa WordPress Helsinki -yhteisön meetupissa saavutettavuudesta. Yleisön pyynnöstä nyt näyttämäni diat luettavissa. Alla olevan SlideShare-upotuksen lisäksi voit lukea esityksen kalvot PDF-tiedostona.

Jos et ollut seuraamassa esitystäni paikan päällä, dioista ei välttämättä ole hirveästi iloa. Ehkä niistä saa kuitenkin kipinän tulla joskus kuuntelemaan, mitä oikein aiheesta puhun!


Sisuskalut uuteen uskoon – Hei hei, refluksitauti!

Tasan vuosi sitten oli Rion paralympialaisten avajaispäivä. Minä seurasin avajaisia Suomen toimiston telkkarista, koska seuraavana päivänä oli sadan metrin kisa. Tänään en valmistaudu kilpailusuoritukseen vaan leikkaukseen.

Refluksitauti on melko tehokkaasti häirinnyt urheiluani ja arkeani tänä vuonna. Heinäkuussa MM-kisoissa olin tyytyväinen, että kykenin hyppäämään kaikki kuusi kisahyppyä – kisan jälkeen istuin penkillä ja itkin kivusta. MM-kisoista palattuani treenasin lähinnä höntsäilymielessä keihästä, en juossut tai hypännyt. Oli vähän inhottavaakin tajuta, miten paljon omat lajini pahensivat refluksioireita. Ilman juoksemista tai hyppäämistä oli paljon parempi olo. Vähän siinä kävi mielessä sekin, että olisin saattanut selvitä helpommalla huhti-heinäkuun, jos en olisi urheillut…

Tänään olen siis menossa leikkaukseen, sisuskaluni pistetään hieman uuteen uskoon. Löysä ruokatorven alaosa kiristetään niin, ettei vatsalaukun sisältö pääse enää nousemaan ylös ruokatorveen. Elän vakaasti siinä toivossa, että tämän päivän jälkeen saan sanoa refluksitaudille ”hei hei”, eikä minulla olekaan enää jatkuvaa närästystä ja huonoa oloa. Ehkä voisin taas urheillakin kunnolla!

Siitä, että pääsen leikkaukseen, kiitos kuuluu Paralympiakomitealle ja Folksam-vakuutusyhtiölle. Sain tänä vuonna Paralympiakomitean kautta Folksamin sairaskuluvakuutuksen, joka on tullut todella tarpeeseen: viimeisten yhdeksän kuukauden aikana olen rampannut lääkärissä ja tutkimuksissa ehkä enemmän kuin ikinä, nyt vielä sitten leikkauskin. Pitihän minun ottaa vakuutuksesta kaikki ilo irti!

Tyylikkäästi myös aloitan uudessa työssäni heti kolmen päivän jälkeen sairaslomalla.

Nyt istuskelen heräämössä odottamassa anestesialääkäriä. Kohta minua viedään.

Aikuisten töihin

Aloitan maanantaina työt ensimäisessä ”kunnon” työpaikassani. Olenhan minä ennenkin töitä tehnyt – todella lyhyitä pätkiä, keikkatöitä ja etänä kotona kaikenlaista – mutta tämä on ensimmäinen ihan sellainen kunnon työ, jossa on säännöllinen palkka, työyhteisö ja työpaikkakin, johon mennä.

Työskentelen siis vuoden 2019 loppuun Kehitysvammaliitossa Somettamalla uutta kohtaamista -hankkeessa sovellussuunnittelijana. Olen mielettömän innoissani!

Minun ei todellakaan pitänyt mennä töihin nyt. Tai no opintojen ohella pieniä tuntimääriä ajattelin tehdä, mutta en mitään tällaista. Minun piti opiskella ahkerasti seuraavat pari vuotta niin, että kandidaatin tutkinto valmistuisi täksi jouluksi (puuttuu muutama kurssi) ja sitten saisin nopeasti maisterini kasaan. No nyt teen pieniä opintopistemääriä opintoja töiden ohella, enkä todellakaan ole saamassa kandiani jouluksi, nopeasta maisteritutkinnosta puhumattakaan. Elämä kuitenkin heitti eteeni mahdollisuuden, johon oli aivan pakko tarttua.

Törmäsin työpaikkailmoitukseen Twitterissä ja vaikken varsinaisesti mitään töitä etsinytkään, luin sen. Mielestäni ilmoituksessa kuvailtiin minut aika täydellisesti. Näytin työpaikkailmoituksen myös avomiehelleni ja hän oli samaa mieltä siitä, että minä sopisin hommaan kuin nakutettu. Pohdin aika pitkään, haenko. Minunhan piti opiskella! Ja 60 prosentin työaika, mitä siinä ehtii tehdä samaan aikaan. Entä haluanko varmasti olla yli kaksi vuotta samassa hankkeessa, kun saavutettavuusdirektiivin voimaantulo lähestyy ja se voisi tarjota kaikkia todella mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Tulin kaiken pohdintani jälkeen siihen tulokseen, etten voi päästää tätä tilaisuutta ohi edes yrittämättä.

Niinpä lopulta hain työpaikkaa, kävin haastattelussa ja minut valittiin. En tainnut olla väärässä siinä, että homma sopii minulle täydellisesti!

Maanantaina työt alkaa. Kutkuttavan innostavaa ja jännittävää.

Luin pari päivää sitten uudestaan läpi hankkeen kuvauksen ja olen kyllä jatkuvasti enemmän pähkinöinä tästä.

”Somettamalla uutta kohtaamista -hankkeessa rohkaistaan tukea tarvitsevia nuoria ja aikuisia sosiaaliseen kanssakäymiseen sosiaalisen median keinoin. Hankkeen tavoitteena on yksinäisyyden vähentäminen, ja sitä kautta hyvinvoinnin lisääminen.

Hankkeessa luodaan helppokäyttöinen sosiaalisen median palvelu, jossa voi viestiä muiden käyttäjien kanssa ja harjoitella turvallisesti vuorovaikutus- ja sosiaalisia taitoja. Palvelussa voi tutustua uusiin ihmisiin, siellä voi etsiä itselleen ystävää, keskustelu- tai seurustelukumppania tai sopivaa seuraa erilaisiin harrastuksiin. Palvelun avulla voi löytää samassa elämätilanteessa olevia tai samanhenkisiä, samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Tavoitteena on myös lisätä käyttäjien itsetuntemusta ja itseluottamusta. Palvelu rohkaisee sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden käyttäjien kanssa ja luomaan sosiaalisia verkostoja ja aitoja ihmissuhteita, myös verkon ulkopuolella.”

Pääsen suunnittelemaan palvelua todella tarpeelliseen ja tärkeään käyttöön. Tämä hanke yhdistää aika täydellisesti minun humanistipuoleni ja teknisen puoleni, sillä molempia tarvitaan.

Valtavan innostuksen lisäksi hieman kauhistuttaa, mihin olen oikein ryhtynyt. Edessä on paljon uutta ja jännittävää, mistä minulla ei ole aiempaa kokemusta. Tekemällä sitä oppii, eikös niin? Onneksi ei sentään yksin tarvitse olla ja ihmetellä esimerkiksi julkisen kilpailutuksen kiemuroita.

Kohta se alkaa! Jee!

Lontoo ja MM-kisat, kohta täällä!

Lontoossa kisataan parayleisurheilun maailmanmestaruuksista 14.-23.7., eli kisat on jo ihan oven takana. Minä lennän Lontooseen 15. päivä ja omat kilpailusuoritukseni ovat 18. päivä (100m) ja 20. päivä (pituushyppy).

MM-kisoihin valmistautuminen on ollut melko vaikeaa. Siis viimeiset noin 7 kuukautta on olleet vaikeita kaikin tavoin. Refluksitauti on rajoittanut elämääni ja aivan kaikki onkin tehty sen ehdoilla. Voisin varmaan valmentajalle lähettämieni tekstiviestien perusteella laskea, kuinka monet treenit olen perunut, koska refluksi. Tänä aikana on tainnut olla jopa kaksi treeniä, joissa ei ole tullut huono olo eikä siis ole tarvinnut vähentää suunniteltujen toistojen määrää sen takia. Treenipäiväkirja kertoo, että tänä vuonna harjoituskertoja on ollut 34, joista lajitreenejä 25. Siis alle 1 lajitreeni viikossa, koska nyt elämme viikkoa 27. Tällä viikolla olen treenannut kahdesti ja se onkin sitten tuntunut jatkuvana pahoinvointina ja kipuna…

Kaiken tämän huomioiden olen suorastaan yllättynyt tuloksistani. Minulla on tältä kesäkaudelta alla kaksi pituuskisaa ja kaksi 100 metrin kisaa. Viikko sitten Jämsässä hyppäsin saman tuloksen kuin Riossa, viime syyskuussa,eli 430. Seuraavana päivänä Jämsänkoskella kipitin satasen aikaan 13,47, kun Riossa tekemäni ennätys on 13,39. Ilmeisen hyvä pohjakunto minulla, vai mitä sanotte!

Luotan siihen, että Lontoossa kilpailutilanteessa on kropassa riittävästi adrenaliinia niin, ettei todennäköinen huono olo pahemmin haittaa suoritusta. Tuloksellisesti en kuitenkaan osaa tällä hetkellä odottaa oikein mitään – kaikki riippuu loppujen lopuksi niin paljon siitä, millainen päivä sattuu olemaan refluksini kannalta. Nyt jos koskaan lähden MM-kisoihin sillä ajatuksella, että ”teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää”.

Voin sanoa, että ottaa aika rankasti päähän tämä tällainen. Treenipäiväkirjani alkuun kirjoitin treenikauden alussa motivaattoriksi lausahduksen ”Muista Tokio!”. Nyt tuo lausahdus tuntuu vain ärsyttävältä vinoiulta ja muistutukselta siitä, että kroppani on pettänyt minut, enkä kykene samaan kuin ennen. Haluaisin juosta satasen alle 13 sekuntiin ja todellakin haluaisin hypätä pituutta yli 5 metriä. Viime syyskuussa ne tuntuivat vielä mahdollisilta, tavoittelemisen arvoisilta tavoitteilta. Ei enää. Palleatyrä pisti kapuloita rattaisiin.

Pientä valon pilkahdusta antaa syksyllä häämöttävä leikkaus. Sen jälkeen ainakin arjen pitäisi olla kivuttomampaa ja helpompaa, ehkä vielä urheilukin onnistuu entiseen tapaan. Ehkä laji ei ole sitten enää pituushyppy, saa nähdä.

Mutta nyt kuitenkin ne Lontoon MM-kisat. Kovalla tsempillä ja sillä suomalaisella sisulla mennään!

Saavutettavaa kuvaviestintää Twitterissä

Tiesitkö, että Twitterissä on mahdollista lisätä twiittien kuviin kuvailut, ”alt-tekstit”? Alla olevalla videolla näytän, kuinka se tehdään. Videon alta sama löytyy tiiviisti tekstinä.

Twitterin mobiilisovelluksissa kuvailujen lisääminen kuviin onnistuu, kunhan ensin laittaa ominaisuuden päälle sovelluksen asetuksissa. iOS-sovelluksessa se onnistuu näin:

asetukset -> asetukset ja yksityisyys -> käyttöapu

Pistetään asetus ”Kirjoita kuville kuvauksia” päälle, klikataan valmis ja siinä se!

Nyt, jos lisäät twiittiisin kuvan, voit kirjoittaa kuvalle myös kuvauksen ja kertoa, mitä siinä kuvassa oikein onkaan. Ruudunlukuohjelma osaa sitten lukea kuvan kuvauksen hienosti ääneen.

Ilman kuvausta twiiteissä olevat kuvat luetaan vain muodossa ”kuva”. Voin kertoa sen olevan aika ärsyttävää etenkin silloin, jos twiitin tekstistä tiedän, että kuvassa olisi kse koko jutun the pointti. Usein esimerkiksi twiittaillaan kuvakaappauksia tai jotain muita kuvia, joissa on tekstiä. Ilman kuvausta niistä ei sokkona saa yhtään mitään irti.

Minua ilahduttaa suuresti jokainen feediini ilmestyvä twiitti, jonka kuva on kuvailtu. Varsin harvassa niitä vielä on, ehkä ilo on siksi suurempi. On mielettömän hauskaa, kun sokkonakin voin seurata kuvilla viestittyjä asioita.

Millainen kuvaus on hyvä?

Kuvasta kannattaa kertoa olennainen sisältö: se, mihin näkevä katsoja kiinnittää huomiota ja se, mikä on kuvan pointti. Kuvausta ei tarvitse aloittaa kertomalla ”Kuvassa on …”, koska kyllä ruudunlukuohjelman käyttäjätkin tietävät, että nyt tässä on kuva.

Ruutukaappauksesta hyvä kuvaus voisi olla esimerkiksi: ”Ruutukaappaus käyttäjän X twiitistä. TWIITIN TEKSTI.” Jos taas twiittaat kuvan hankkimastasi söpöstä koiranpennusta, voit kirjoittaa vaikka: ”Ruskeaturkkinen koiranpentu katsoo kameraa”.

Hyvässä kuvailussa ei ole ryhdytty kuvailemaan ja tulkitsemaan liikaa. Useinkaan ei ole tarkoituksenmukaista kertoa aivan kaikkea, mitä kuvasta voisi saada irti. Ihan se pääpointti riittää. Kuvan kuvailu riippuu myös aika paljon sen tarkoituksesta: jos on tarkoituksena ohjeistaa kuvalla jonkin asian tekeminen, pitäisi tekstinä olevasta kuvailusta saada sama informaatio. Jos taas kuva on ihan vain kuvituskuva, voi sen sisällön kuitata parilla sanalla.

Uuden koti/blogisivun alku

Olen kirjoittanut Näkemättömin silmin -blogia vuodesta 2008. Myöhemmin rinnalle tuli urheilijuutta käsittelevä Matkalla huipulle, kun urheilujuttuja tuli paljon ja mielestäni ne oli järkevintä erottaa muista kirjoituksistani selkeästi eri paikkaan.

Kolme vuotta sitten minulle ehdotettiin kahden blogini yhdistämistä. En ollut silloin valmis niin radikaaliin toimintaan: olihan jutut kahdessa eri blogissa ihan erilaisia. No, tänä keväänä alkoi tuntua siltä, että ihan turhaan ylläpidän kahta blogia. Okei, kirjoittelen urheilijaelämästä ja elämästä sokkona, vähän myös kaikenlaisista saavutettavuusjutuista… Mutta koska kaikki tämä on osa minua, miksei sitten samassa blogissakin? Siispä nyt, kaikki tekstini löytyvät samasta osoitteesta.

Aloitin blogien yhdistämis- ja kotisivuprojektini joskus huhtikuun puolivälin jälkeen. Näin kauan siinä meni. Tähän hommaan on kuulunut monen monta vaihetta, jotka lopulta johtivat siihen, että valmiiksi ylläpidetyn WordPress.com-sivuston sijaan järjestin itselleni palvelintilaa ja pystytin WordPress-sivustoni itse sinne. Olen päässyt lukemaan ja muokkaamaan myös php-koodia, koska pitihän minun saada sivuni saavutettavuusasiat kuntoon.

Vanhoissa teksteissäni saattaa olla kummallisuuksia siirtoprosessin jäljiltä. Esimerkiksi kuvat ovat todennäköisesti rikki, valitettavasti. Tekstien kategoriatkin ovat vähän mitä sattuu. Lopputulos ei ole suinkaan täydellinen, mutta ainakin on tekstit nyt samassa paikassa.

Tämän kaiken kotisivurakenteluhässäkän takia olen jättänyt kirjoittamatta mainioita kirjoitusaihioitani noin 1,5 kuukauden ajalta. Lähiaikoina minulta todennäköisesti syntyy useampi teksti, jotka ovat vain odotelleet, että saan sivuni julkaisukuntoon.

Niin että tervetuloa! Ja palataan asiaan!

Palveluita kaikille, osa 3

Blogipostaussarjani viimeisessä osassa otan oikeudekseni laajentaa ajatuksen palveluista myös laitteisiin. Lue ihmeessä myös osa 1 ja osa 2.

*******

Olisi nautinnollista, jos kaikkia käyttäjiä mietittäisiin myös laitevalmistajien suunnittelupöydässä. Palvelutilanteisiin sisältyy usein erilaisten laitteiden käyttöä, maksupäätteitä tai vuoronumeroautomaatteja. Palveluntarjoaja ei ehkä pysty aina täysin vaikuttamaan siihen, kuinka hyvin laitteet ovat suunniteltu kaikille. Kokemukseen palvelutilanteesta kuitenkin kuuluu myös se, kuinka toiminta laitteiden kanssa onnistuu vai onnistuuko.

Laitteita toki on myös kotona. Koen sen hyväksi ”palveluksi”, jos ylipäänsä pystyn käyttämään kodinkoneita tai viihde-elektroniikkaa. Yhä parempi on, jos käyttö ei vaadi erityisesti säätämistä.

Kotiin hankittavien laitteiden kohdalla tärkein valintakriteeri on, pystynkö minä käyttämään laitetta itsenäisesti. Unelmatapauksessa tietenkin kaikkien laitteiden käyttäminen onnistuisi myös sokkona, mutta todellisuus on toinen. Oli aika vaikeaa löytää viime kesänä pyykinpesukone, jota pystyn itse käyttämään. Vaatimuslista:

  1. Fyysiset nappulat, ei hipaisunäppäimiä
  2. Nappuloissa ääni painettaessa tai selkeä tuntuma siitä, onnistuiko painaminen
  3. Pyöritettävän ohjelmavalitsimen kohdalla selkeästi tuntuvat askellukset tai valitsin, jossa ohjelmat sijaitsevat fyysisesti tietyssä kohdassa (esim. käännä valitsin kello kuuteen, aina on sama ohjelma)

Näidenkin vaatimusten kanssa minun pitää edelleen muistaa, kuinka monta askelta sitä ”pyöritintä” pitää kääntää mihinkin suuntaan ja mikä niistä nappuloista olikaan linkousnopeus ja… Onneksi muistan riittävän hyvin (no oikeasti en edes taida muistaa, oletusohjelma on ihan sopiva yleensä). Hipaisunäppäimillä toimivaan induktiolieteen taas on merkitty kohotarroilla näppäinten paikat, mutta ei sekään nyt aivan aukotonta ole.

Julkisissa tiloissa käytetään kosketusnäyttölaitteita infotauluina, jonotusnumerolaitteina, ilmoittautumisautomaatteina… Eikä niitä pysty käyttämään sokkona mitenkään. Fyysisten nappien kohdalla voi sentään opetella, mistä laitteen painikkeesta tapahtuu mitäkin, ja käyttäminen saattaa sokkonakin onnistua. Kosketusnäytöllä ei mitenkään. Miksei? Käytänhän minäkin päivittäin iPhonea ja iPadia ja rakastan kosketusnäyttöä, koska sillä voin tehdä paljon asioita. Kosketusnäytön käyttö itsessään ei siis ole sokeallekaan mahdotonta, kunhan mukaan liitetään toimiva ruudunlukuohjelma ja muuta pientä. Puhuvat ne pankkiautomaatitkin nykyään, joten miksei muutkin laitteet? Kuulokeliitännällä varustettuun infotauluun voisi sokea liittää omat kuulokkeensa ja saada siten laitteeseen ruudunlukuohjelman päälle. Näppärää!

Niille mainitsemilleni maksupäätteillekin minulla on pari yksinkertaista ”vaatimusta”: painalluksista kuuluu ääni (tai vähintään näppäinten tuntuma on niin selkeä, että siitä voi varmasti tietää painalluksen menneen perille) ja hyväksytystä maksusta kuuluu ääni. Voisi ne laitteet myös ilmaista äänimerkillä senkin, milloin saa syöttää pin-koodin tai missä vaiheessa lähimaksuvälineen voi vilauttaa maksupäättelle.

Niin, pitää vielä todeta, että on niitä laajasti kaikki käyttäjät huomioivia laitevalmistajia. Ainakin Apple. Kun uusi Applen laite tulee markkinoille, voin olla varma, että myös minä pystyn sitä käyttämään. On aikas mukava tunne se (ei nyt puhuta siitä, miten käyttöjärjestelmäuudistukset toisinaan huonontavat käytettävyyttä VoiceOverilla… kuitenkin käyttö onnistuu). Joskus tuossa vuosi sitten talouteemme hankittiin Android-tv, jonka asetuksista kyllä löytyi TalkBack (Androidin käyttöjärjestelmän sisällä oleva ruudunlukuohjelma). En tosin vieläkään tiedä, miksi se edes on siellä – tv:n TalkBackia ei saanut puhumaan valikoita eikä kyllä mitään muutakaan. Ostin sitten telkkarin kaveriksi Apple-tv:n ja ihan ensimäisestä asennuksesta lähtien pystyin tekemään kaiken itse hyvin toimivan ruudunlukuohjelman avulla.

*******

Voisin puhua tästä vielä vaikka kuinka paljon. Haaveilen maailmasta, jossa palveluntarjoajat ja laitevalmistajat pitävät myös minua potentiaalisena asiakkaanaan ja suunnittelisivat palvelunsa kaikille. Tahdon saada loistavia asiakaskokemuksia, joissa minun tarpeisiini vastataan siinä missä kenen tahansa muunkin. Tahdon olla asiakas, jonka kokemuksella on väliä ja rahoja arvostetaan. Tahdon elää maailmassa, jossa digitaalisuus luo mahdollisuuksia, ei vähennä niitä.

Palveluita kaikille, osa 2

Blogipostaussarjani esteettömistä/saavutettavista palveluista jatkuu toisella osalla. Kannattaa lukea myös osa 1 ja osa 3.

*******

Hehkutetut uudet tai uudistetut palvelut saattavat tuottaa pettymyksiä, jos palvelun käyttö näkövammaisena ei onnistukaan. Mutta silloin ottaa päähän, kun jonkin hyväksi toteamani palvelun mobiilisovelluksen tai verkkosivun käyttöliittymä kaikessa hiljaisuudessa uudistuu ”hienommaksi ja paremmaksi”, eikä käyttö uudistuksen jälkeen onnistukaan enää apuvälineillä. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos säännöllisesti käyttämäsi hyvä palvelu yhtäkkiä sulkisikin ovensa sinulta, vaikka vieressä muut pääsevät sisään? Niinpä.

Olen käyttänyt Timma-palvelua kampaamoaikojen varaamiseen. Aivan täydellinen palvelu minulle, joka yleensä keksin haluavani kampaajalle niin pian kuin mahdollista: Timmassa saa näppärästi selattua monien kampaamojen aikoja samalla kertaa yhdestä paikasta. Timman iPhone-sovellus toimi ruudunlukuohjelman kanssa ongelmitta, kunnes viime viikolla sovellukseen tuli käyttöliittymäpäivitys. Luin päivityksen tiedot ja mietin kahdesti, uskallanko päivittää sovellukseni. Ei olisi kannattanut, sillä nyt aikojen selaaminen ei onnistu enää ollenkaan. Timman verkkosivukaan ei toimi ruudunlukuohjelmalla. Nyt kampaamoajan saadakseni kahlaan sitten monen kampaamon huonosti apuvälineillä toimivia nettiajanvarauspalveluita läpi ja menetän hermoni.

Minusta sokeana ja todella laiskana ruuanlaittajana on ihanaa, että ruokaa voi tilata ravintolasta kotiin kuljetettuna: säästyn ruuanlaiton vaivalta eikä minun tarvitse eksyillä matkalla ravintolaan, kun ruoka tuodaan luokseni. Pizza-online on pelastanut monta nälkäistä päivääni. Ruuan tilaus on onnistunut iPhone-sovelluksella tai verkkosivuilta ihan näppärästi. No iPhone-sovelluksen käyttö kyllä hankaloitui joskus vuosi sitten, mutta kyllä tilaaminen edelleen onnistui, mitä nyt vähän kärsivällisyyttä vaati. Enää ei onnistu. Verkosta ehkä saisi tilattua, mutta huonontunut sekin on – käyttö tosin kuulemma onnistuu, jos ottaa CSS-tyylit pois päältä.

Olisihan niitä muitakin kuin Pizza-online. Valitettavasti vaan Foodora tai Wolt eivät ole saaneet sovelluksiaan saavutettaviksi ruudunlukuohjelmalla. Muutosta odotellessa pitää tehdä ruuat itse.

Tietysti niitä parannuksiakin tapahtuu: mobiilisovelluksissa parannetaan saavutettavuutta ja aiemmin nimettömillä painikkeilla onkin nimi tai verkkosivulla linkkinä toimiviin kuviin on lisätty sanalliset kuvaukset. Ehkä henkilökohtaisesti isoin juttu on ollut Finnairin sivut, koska uudistuksen jälkeen ppaikan valitseminen lentokoneesta on mahdollista ruudunlukuohjelmallakin. Siis oikeasti, mielettömän siistiä!

Palveluita kaikille, osa 1

Halusin puhua esteettömistä/saavutettavista palveluista ja aloin pyöritellä mielessäni blogitekstiä jo melkein kuukausi sitten. Vajaat pari viikkoa taaksepäin Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kirjoitettiin mainiosti aiheesta ja siitä intoutuneena aloin kirjoittaa pyörittelemiäni ajatuksia ylös. Asiaa tulikin niin paljon, että tämä on kolmen tekstin mittainen postaussarja. Tässä ensimmäinen osa. Lue ihmeessä myös osa 2 sekä osa 3.

*******

Odotan palveluntarjoajaa, joka tarjoaisi alusta asti toimivaa palvelua kaikille asiakkaille. Ei ole väliä, onko kyseessä verkkopalvelu tai fyysinen palvelu, oikeastaan odottelen samaa myös monilta laitevalmistajilta.

Erityisesti digitaalisia palveluita tehdään usein ajatellen sitä innokasta edelläkävijää. Väitän, että vastaava pätee myös ei-sähköisiin palveluihin; ehkä ei ajatella edelläkävijöitä, mutta silti unohdetaan ihmisten olevan yleensä kaikkea muuta kuin keskivertoja. Kun uusi tai uudistettu palvelu – oli se sitten laite, verkkopalvelu tai vaikka terveysasema – avataan, palvelun äärelle ilmestyvät asiakkaat voivatkin tarvita jotain muuta saadakseen hyvää palvelua. Sitten korjataan ja sovelletaan tilanteen mukaan.

En sano, että korjaamisessa tai soveltamisessa sinänsä olisi mitään vikaa. Kyllä, portaisiin voi rakentaa pyörätuolirampin jälkikäteen, kun ensimmäinen pyörätuolikäyttäjä on asiasta huomauttanut. Valitettavasti se ensimmäinen pyörätuolikäyttäjä itse ei päässyt portaiden takia palvelun pariin ja on ehkä ehtinyt kertoakin jo eteenpäin, ettei sinne pääse. Sokealle asiakkaalle ravintolassa hyvä asiakaspalvelu ei välttämättä vaadi ruokalistoja pistekirjoituksella (vaikka se on kyllä kiva!), yhtä hyvin ravintolan henkilökunta voi tarjoutua lukemaan sen ääneen, toimia siis tilanteessa soveltaen asiakkaan tarpeiden mukaisesti.

Uusista ja uudistuvista palveluista saatetaan hehkuttaa jo reilusti etukäteen somessa, että nyt on tulossa jotain todella upeaa ja mahtavaa ja mullistavaa. Ehkä uusi ja mahtava on sitä sille keskivertokäyttäjälle tai innokkaalle edelläkävijälle, harvemmin jonkin erityisryhmän edustajalle. Haluatteko esimerkkejä? Tässä tulee sokean asiakkaan kokemuksia:

1. Reittiopas

HSL:n uusi Reittiopas julkaistiin helmikuun puolivälissä laajan uutisoinnin ja mainostuksen kera. Ehkä mahtava ja mullistava monille, käyttökelvoton sokeille. ”Esteettömyyttä parannetaan edelleen”, kertoi HSL Twitterissä. No kiva. En päässyt mukaan muiden intoon uudesta ja mahtavasta, odotan sitä hamaa tulevaisuutta, jolloin Reittiopas toimii hyvin myös minulle.

2. Celianet

Valtion erityiskirjasto Celia, joka tarjoaa kirjastopalveluita lukemisesteisille ja jonka suurena asiakasryhmänä ovat näkövammaiset, julkaisi pari viikkoa sitten uuden versio nettipalvelustaan Celianetistä (julkaisua edelsi parin viikon käyttökatko, jonka aikana ei pystynyt lainaamaan kirjoja ollenkaan). En tiedä, onko uusi Celianet oikeasti hyvä kenellekään. Sokealle käyttäjälle ainakin se on sekava, hankala, hidas ja oikeasti vaikeasti käytettävä. Celia kertoi uutisessaan tilaavansa ”lähiviikkoina” saavutettavuustestauksen asiantuntijataholta. Olen pöyristynyt siitä, miten saavutettavan tiedonsaannin asiantuntijataho on voinut toimia näin hövelisti. Saavutettavuustestauksenkin olisi voinut teettää ennen uuden Celianetin julkaisemista.

3. Kauppakeskus Ainoa

Tapiolassa kauppakeskus Ainoan laajennusosa avattiin muutama viikko sitten. Pyörähdin siellä avajaisviikonloppuna. Huomasin lattiassa näkövammaisia varten tehdyn ohjausraidan, joka kuitenkin on yhtä surkea kuin Kampissa: raita koostuu noin 15 cm pitkistä metallilistan paloista, jotka on laitettu ehkä 10 cm päähän toisistaan (nämä mitat on nyt aika arvioita, mutta kokoluokka jotain tämän kaltaista). Ilmeisesti arkkitehtien mielestä kivan näköinen, mutta sokealle valkoisen kepin käyttäjälle todella huono. Kun keppi menee jatkuvasti metallipalojen välistä, on ohjausraitaa hyvin vaikea seurata. Kaverini kuvasikin tästä hyvän videopätkän (valitettavasti ei ole julkinen), jossa hän seurasi metallipaloja kädellään kyykyssä kulkien. Kuulin jälkikäteen, että Ainoan hissit puhuisivat. Siellä hissillä kulkiessani en kyllä kuullut hissistä sanaakaan. Näkövammaisten kannalta kauppakeskuksen esteettömyyttä oli siis jopa ajateltu, mutta toteutus on käyttäjän näkökulmasta jäänyt vähän puolitiehen.

Hehkutetuissa uudistuksissa tai täysin uusissa palveluissa harmittaa, etten pääse samalla tavalla osalliseksi palveluista kuin muut. Joo, voi hyvin olla, että korjauksia tilojen esteettömyyteen tai verkkosivujen apuvälinekäyttöön tehdään myöhemmin ja se on hyvä asia. Kaipaan kuitenkin palvelua ja palveluntarjoajaa, joka haluaa tarjota alusta asti hyvän kokemuksen kaikille, ettei aina tarvitse odottaa sitä hamaa tulevaisuutta, kun esteettömyysasiat pääsevät todo-listalla eteenpäin.

Positiivisuus hukassa

Välillä on vähän vaikeaa pitää positiivista ja hyvää treenimieltä yllä. Juuri nyt enimmäkseen v**utta ja vihaan refluksiani.

Kävin ravintovalmentajalla ja sain apua ruokailuihini. Refluksi takia painoni putosi parissa kuukaudessa kuutisen kiloa (kun oli paha olo ja syömisestä tuli paha olo, oli helpompi jättää syömättä…), joista nyt muutamassa viikossa on puolet tullut takaisin. Jos jotain hyvää refluksista pitää löytää, niin saatan ehkä viimein oppia syömään kunnolla ja säännöllisesti, koska on yksinkertaisesti pakko.

Ruokailun parantamisella ja riittävän hyvällä lääkityksellä olo on tuntunut hyvältä. Toisinaan ehdin jo unohtaa, että minulla mitään vaivoja onkaan. Lihaskuntotreenejä olen tehnyt suurella motivaatiolla – ei muuten ole aiemmin ollut näin paljon intoa pelkkään kotona tehtävään lihaskuntotreeniin – ja ilman vatsaongelmia. Istumaannousut on tosin pitänyt korvata lankuttamalla, mutta ehkä se onkin parempi liike.

Viime viikolla, hyvien lihaskuntotreenikokemusten jälkeen, uskaltauduin taas ihan lajitreenien pariin. Pikajuoksu oli ihanaa! Eikä mahakaan valittanut. Pituushyppytreenitkin piti olla siinä pari päivää myöhemmin, mutta ne loppui lyhyeen, kun nyrjäytin nilkkani.

Nilkka toipui viikonlopun yli riittävästi pyörähdyksestään ja teipin kanssa tuettuna siis tiistaina menin intoa puhkuen hyppäämään pituutta. Sellaisen kevyen kuuden hypyn treenin pystyi tekemään suuremmitta ongelmitta, vaikka kyllä refluksioireet selvästi siitä hyppelystä vähän paheni. Ei kuitenkaan tekemistä haitannut. Hyppäsinkin kai peräti parin kuukauden hyppytauosta huolimatta oikein kelvollisia treenihyppyjä, valmentaja ihan hämmästyi.

Tiistaina olin vielä siis positiivisella mielellä: ehkä refluksi ei sittenkään häiritse urheiluani kovin paljon. Mitä siitä, että hyppytreenin jälkeen koko loppupäivän tuli vähän kaikki ruoka ylös, kun ei se lääkkeiden ansiosta sentään sattunut. Ja kun hyppääminen sujui niin hyvin, niin kyllähän minä kesän kisoihin mennessä olen taas jo loistavassa kisakunnossa.

Miksi nyt sitten positiivisuus on kaukana, kun ensimmäiset lajitreenit menivät noinkin hyvin? No… Ilmeisesti pituushyppytreenin vaikutus mahaani oli vielä vähän pidempi kuin vain se loppupäivä. Eilen, siis kaksi päivää hyppyjen jälkeen, kävin taas juoksemassa. Parin vedon jälkeen oli aika huono olo. Kolmannen vedon jälkeen oli vielä huonompi olo. Koko loppupäivän oli karsea olo.

Ensin viime viikolla kunnon pikajuoksutreeni, ei ongelmia. Sitten tällä viikolla pituushyppytreeni ja vatsassa tuntuu monta päivää. Ärsyttää.

98 päivää MM-kisojen alkuun.