Ronja

Urheilematon urheilija

Tältä treenikaudelta en ole taas oikein kirjoitellut. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei urheilustani ole ollut mitään sanottavaa. Tai syksyllä oli tarkoitus kirjoittaa siitä, kuinka sujuu kuntosalilla käynti yksin sokkona. Kirjoitus odotti sitä, että olisin käynyt toisenkin salitreenin tekemässä yksinäni, mutta vieläkään sitä ei ole tapahtunut.

Siinä marras-joulukuun vaihteessa alkoi vatsa oireilla: syömisen jälkeen kovia kipuja ja liikkuminen pahensi oloa. Ensimmäinen arvio mahakatari (käytännössä siis ärtynyt vatsalaukun limakalvo) ja närästyslääkettä naamaan. Treenaamaan ei kauheasti kyennyt. Hiukan vatsan olo parani närästyslääkkeillä ja Pepsi maxia välttelemällä, joten uskaltauduin treeneihin. Siitä seurasi taas huono olo ja kipuja useammaksi päiväksi. Sama meno jatkui siis. Joulukuun aikana kävin kahdesti treenaamassa.

Useampi lääkekuuri ei mahaani parantanut, joten mahakataria se ei ollut. Verikokeita ja lähete jatkotutkimuksiin, koska verikokeiden perusteella ei kyse ollut myöskään keliakiasta tai helikobakteerista, eikä YTHS:llä ollut mahdollista tehdä esimerkiksi vatsan tähystystä. Välillä yritin selvitä ilman närästys- tai happosalpaajalääkkeitä, mutta niin tuskaista oli, että pakkohan niihin oli palata. Treeniä sen verran, mitä olo antoi myöden. Syöminen väheni, koska kaikesta tuli kipuja tai huono olo ja paino tippui useamman kilon, joten ei kropassa kyllä energiaakaan siihen treenaamiseen liiemmin ollut.

Itse googlaillessani ja vaikka mitä netistä lukiessani päädyin refluksitautiin: vatsalaukun sisältö pääsee nousemaan ruokatorveen ja happamana ärsyttää sitä aiheuttaen kipua. Toisinaan mahan sisältöä nousee kurkkUn asti. Samaan ne lääkäritkin päätyivät ja aiemmin ajatuksenakin kammottaneessa vatsalaukun tähystyksessä selvisi syyksi palleatyrä. Ruokatorven alaosan pitäisi sulkeutua niin, ettei mahan sisältö pääse takaisin ylöspäin. Minulla se oli tähystyksessä viitisen senttiä auki.

Joulu-helmikuun aikana olen treenannut yhteensä 13 kertaa. SM-kisoissa tammikuussa kävin kyllä, vaikka tulokset jäivät kohtalaisen heikoiksi, kun maha sielläkin vaivasi. Tällä hetkellä en treenaa: yritän saada lääkkeiden, tarkan syömisen (pitää välttää pahimpia oireita aiheuttavia ruoka-aineita ja yrittää syödä mieluusti niin, että sitä painoakin tulisi vähän takaisin) ja muun vastaavan refluksihoidon avulla tilanteen sen verran rauhallisemmaksi, että urheilu olisi mahdollista. Sitten, kun itsestäni tuntuu siltä, että kykenen juoksemaan ja hyppimään ilman oireita, voin treenata. Nyt en pysty kevyttä lihaskuntotreeniä rankempaan. Siinäkin pitää välttää liikkeitä, jotka hölskyttävät liikaa vatsaa tai muutoin ovat ongelmallisia.

Palleatyrän aiheuttaman refluksitaudin pystyy korjaamaan leikkauksella. Leikkauksissa on kuitenkin aina riskinsä ja tämän kyseisen leikkauksen jälkeen yleisesti sitten muita ongelmia, jos refluksioireet poistuvatkin. Minun kohdallani kirurgi ei siis ollut vielä halukas leikkaamaan: parempi, jos saadaan oireet kuriin muilla keinoin. Tilannetta seuraillaan ainakin puolen vuoden ajan. Palleatyrä/refluksi ja ponnistusta vaativat lajini eivät oikein sovi yhteen, mutta kirurgin mukaan ei se leikkauksella korjattu palleatyräkään välttämättä toimi ponnistuslajien kanssa.

Välillä urheilusta katosi jo ilokin. Marraskuun jälkeen minulla on tainnut olla yksi tai kaksi treeniä, joissa ei tuntunut kovin pahalta. Jatkuvat kivut ja huono olo treenatessa tai viimeistään sen jälkeen syövät kyllä intoa. Nyt, kun en taas ole treenannut pariin viikkoon ja se on lääkärinkin taholta kielletty, halu liikkumiseen olisi kkyllä todella kova… Ei auta. Ensin pitäisi saada oloni parantumaan edes niin, että noin muutoin elämästä ja arjesta selviää kivuitta.

Palo treeni- ja kilpakentille on suuri. Kärsivällisyys tilanteessa, jossa kukaan ei pysty sanomaan, milloin voin taas urheilla, on mitätön. En tiedä, olenko kesän MM-kisoihin mennessä edes treenikunnossa, kisakunnosta puhumattakaan. Juuri nyt se tuntuu epätodennäköiseltä. Epävarmuus tulevaisuudesta syö ehkä eniten.

Voinpahan nyt keskittyä opiskelemiseen ja kandini kirjoittamiseen.

Holman Prize -apurahalla kohti jalkapallounelmaa ja yli englannin ahdistuksesta

Olen hakenut 25 000 dollarin Holman Prize -apurahaa, jotta voisin lähteä Englantiin pelaamaan jalkapalloa ja opiskelemaan englantia the Royal National College for the Blind:iin. RNC:ssä on ”Football academy”, joka olisi mainio paikka jalkapallon pelaamisen opetteluun. Englannin ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksu olisi noin puolelta vuodelta arviolta 30 000 puntaa (maksun suuruuteen vaikuttaa se, mitä kaikkea haluaa opiskella).

Holman Prize -apurahaa varten tein pitchaus-videon (alla). Voit auttaa minua unelmani tavoittelussa tykkäämällä videosta YouTubessa – eniten tykkäyksiä kerännyt video pääsee suoraan finaalikierrokselle – sekä äänestämällä minua Holman Prizen kandidaattiblogissa.

Tämän 1,5 minuutin videon tekeminen oli työn ja tuskan takana ja vaati minulta itseni ylittämistä. Monet minut tuntevat ja blogiani pitkään lukeneet tietänevät, että englanti on ollut minulle aina haastavaa. Usein kaikki siihen kieleen liittyvä on ollut haastavan lisäksi myös ahdistavaa. Viimeisen parin vuoden aikana englannin luku- ja kirjoitustaitoni on parantunut huomattavasti, koska ohjelmointialalla ei yksinkertaisesti pysty välttämään englannin käyttämistä. Nykyään en siis enää ahdistu englanniksi lukemisesta tai kirjoittamisesta, mutta puhuminen… Se on järjettömän kamalaa. Käytännössä siis ongelmana on lähinnä uskallus; en useinkaan yksinkertaisesti ahdistukseltani kykene puhumaan englantia. Jos vain voin, sälytän puhumisen jollekulle muulle ja olen itse hiljaa.

Videon tekemiseen liittyvistä vaiheista ja siitä, miksi apurahaa niin kovin havittelen, kirjoittelin Facebookissa:

Olen jotakuinkin aina halunnut pelata jalkapalloa. Siitä lähtien kun tiesin sokkojalkapallon olemassaolosta, olen…

Julkaissut Ronja Oja 28. helmikuuta 2017

Julkisen videon tekeminen englanniksi oli niin mullistava kokemus, että tätä pitää käsitellä nyt vähän enemmän.

Englannin puhumisahdistukseni on vähän kummallinen asia: jos joku tulee englanniksi kysymään, tarvitsenko apua, pystyn kyllä vastaamaan ja useinmiten ihan hyvin kertomaankin esimerkiksi, minne olen menossa tai mitä etsimässä. Olen lentänyt Euroopassa yksin ja pystynyt keskustelemaan lentoemäntien ja lentokenttähenkilökunnan kanssa englanniksi niin, että aina olen päätynyt oikeaan paikkaan ja saanut oikean laukun mukaani ja kaikkea. Eli tiedän, että monissa tilanteissa selviän kyllä englannillani. Silti välttelen sen puhumista kaikin keinoin, jos vaan mitenkään mahdollista.

Jalkapallon lisäksi tuo englannin oppiminen on suuri syy siihen, miksi tahdon päästä RNC:hen. Olen hyvin vakuuttunut, etten tule oppimaan englantia kunnolla, jos minun ei ole pakko käyttää sitä jatkuvasti. Minusta tuntuu niin tyhmältä, turhalta (vaikka ei se varmaan turhaa olisi) ja teennäiseltä harjoitella englannin puhumista seurassa, jossa oikeasti voisimme puhua suomea ja sillä tavoin ymmärtää toisiamme paremmin. Jotenkin myös tuntuu siltä, että etenkin suomalaisten seurassa jännitän englanniksi puhumista kohtuuttomasti.

Puhumisen lisäksi kuulunymmärtäminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, vaikka tosiaan nykyään jo luenkin suht hyvin. Englanninkielisiä ohjelmia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja minun on äärimmäisen vaikea seurata: yleensä niissä puhutaan niin nopeasti, etten ehdi ymmärtää sisältöä. Useamman hengen keskusteluissakin se vähän vaivaa, sillä yleensä siinä vaiheessa, kun olen ehtinyt jonkun asian tajuamaat, muut ovat siirtyneet keskustelussa jo eteenpäin, joten en oikein pysty osallistumaan.

Päässäni englannin kielen käyttöön yhdistyy niin paljon huonoja ja ahdistavia muistoja, etten järkeilemällä ole päässyt vaikeudestani yli. Monissa ohjelmointialan työpaikoissa vaaditaan sujuvaa englannin kielitaitoa, myös harjoittelu- ja kesätyöpaikoissa. Sellaisia työpaikkoja en tällä hetkellä pysty hakemaan. Etenkin se suullinen kielitaito on ihan liian heikoissa kantimissa.

Ahdistavia kokemuksia englannin kielen kanssa olen kerännyt ala-asteelta lähtien. Viitosluokan puolivälissä sokeuduin ja opiskelin kevätlukukauden käytännössä täysin ilman kirjoja, koska pistekirjoja ei niin lyhyellä aikataululla järjestynyt. Ikuisesti muistan, kun avustajani käski minunkin kirjoittaa kappalesanastot kotona vihkoon, kuten kaikki muutkin tekevät. ”Mistä mä ne kirjotan, kun ei ole kirjaa?” Siihen kysymykseen en saanut vastausta. Opiskelin siis puolet viidennen luokan englannista ilman mitään kirjallisia materiaaleja. Siitä lähti alamäkeni kyseisen kielen kanssa.

Yläasteella, etenkin loppupuolella, alkoi englannin kanssa olla suurempia ongelmia. Ahdistavimpana tilanteena muistan tunnin, jolla jokainen käänsi kappaleesta vuorollaan yhden lauseen. Laskeskelin itselleni valmiiksi, mikä lause kohdalleni osuisi ja yritin ymmärtää sen. Kun vuoroni tuli, en kyennyt kääntämään minulle osunutta, lyhyttä lausetta. En edes opettajan kannustuksella. Noloa ja inhottavaahan se oli, mutta tilanteesta teki vielä pahemman se, että seuraavilla kierroksilla opettaja hyppäsi ylitseni kokonaan. Ehkä hän ajatteli sen olevan minulle parempi, ettei tarvitse muiden edessä niin mokailla. Tulkitsin sen mielessäni kuitenkin lähinnä siten, että olen niin huono, ettei minua pyydetä kääntämään.

Lukiossa sitten… Noh. Enhän minä osannut edes sitä peruskoulussa opiskeltua perussanastoa. Oli aika vaikeaa ymmärtää kirjan kappaleiden sisältöä tai tehdä kielioppitehtäviä, kun ei ollut sanoja, joita käyttää. Meinasi jäädä koko lukio kesken englannin takia, kun en vaan päässyt kursseista läpi. Tukiopetusta yritin saada, mutten enää oikein edes muista, miksei se sitten lopulta kuitenkaan järjestynyt. Tunneilla ahdisti ja nolotti, kun en ymmärtänyt enkä osannut.

Että sellainen historia minulla tämän kielen kanssa. Yliopistolla valitsin alunperin pääaineeni osin sen mukaan, missä ei kaikki kurssikirjat ole englanniksi. Sitten mutkien kautta päädyinkin varsin englantipainotteiselle alalle ja motivaatio kielen oppimisen suhteen on sen myötä kääntynyt positiivisempaan suuntaan. Enää tarvitsisin sen ympäristön, jossa kuulla ja puhua englantia päivittäin. Uskoisin senkin kielen tällä tekniikalla tarttuvan myös minun kovaan kallooni.

Ja sitä sokkojalkapalloa ei käytännössä tosiaan pysty pelaamaan Suomessa. Meillä on liian vähän sokkoja. Siispä olen ikionnellinen jokaisesta tykkäyksestä YouTubessa ja Holman Prizen sivulla, sillä niiden avulla olen hivenen lähempänä unelmieni urheilulajia ja parempaa kielitaitoa.

Eihän se sitten ihan sujunut

Rion jälkeen minulla oli muutama viikko lomaa sekä opiskelusta että urheilusta, sitten vielä lisää lomaa opiskelusta. Aika monella muullakin urheiljalla tuntui olevan loma paralympialaisten jälkeen. Kun omia lomasuunnitelmiani kyseltiin, mainitsin yhtenä asiana, että tavoitteeni on oppia syömään.

Se on arjessani eniten retuperällä oleva asia, syöminen. Treenaan sopivan paljon ja lepään ja nukun ihan hyvin, vaikka sitä nukkumistakin on suorastaan saanut opetella. Varmasti osin sokeuden takia minulla on enemmän ja vähemmän univaikeuksia, onneksi nykyään vähemmän ja saan keskimäärin riittävästi unta. Mutta syöminen. Ikuinen murheenkryynini.

Ajattelin siis ottaa loman aikana tavoitteeksi opetella syömään hyvin. Lähinnä ruokailurytmi ja ihan kyllä sekin, että mitä syö. Minä en pidä erityisemmin ruuanlaitosta ja haluan päästä siinä mahdollisimman helpolla. Siksi osa tavoitettani oli löytää uusia helppoja, monipuolisia ja nopeita reseptejä. Suurin haaste kuitenkin kohdallani lienee se, että ylipäänsä muistan syödä riittävän fiksuihin aikoihin. Jos keskityn johonkin asiaan, minulta saattaa helposti unohtua syöminen ja sitten kohta huomaankin, että tulee vähän kiire, ei ainakaan ehdi tekemään mitään ruokaa ja nappaan jotain pientä, jotten ihan kuole.

Tavoitteni alkoi ihan suht hyvin. Ensin piti toki ylipäänsä tajuta, että oikeasti pitää tehdä sitä ruokaa itse, ei riitä, että astelee ruokatelttaan, kuten Riossa. Sitten tein ainakin parin viikon ajan oikeasti ihan ahkerasti ruokaa ja söin melko järkevästi. Kunnes sitten… pidimme tuparit ja saimme lahjaksi aika paljon suklaata. Samaan syssyyn olinkin sitten kuumeessa muutaman päivän.

Jos on kuumetta ja kaapit täynnä suklaata ja muita herkkuja tupareiden jälkeen, niin mitä silloin syö? Tietysti suklaata ja herkkuja. Olihan siihen sairaana oikeuskin, eikö vaan? Minä tosin olisin varmaan syönyt kaapissa olevat suklaat, vaikken olisi ollut kipeänä… Ei niitä voi siellä kaapissa säilöä, syötäväksihän ne on tarkoitettu.

Eli ei se tavoite sitten ihan niin hyvin onnistunut. Alkoi hyvin, päättyi heikommin.

Nyt on opiskelutkin taas alkaneet kunnolla ja tekemistä riittää vaikka muille jakaa. Luulen, että täydet päivät ovat järkevän syömisen kannalta helpompia; on aivan pakko miettiä, missä välissä syö ja mitä, jotta ehtii syödä. Nyt olen myös aiempaa enemmän oikeasti läsnä yliopistolla, joten tulen varmasti myös syömään siellä. Esimerkiksi tänään aamutreenien jälkeen järkevä lounas UniCafessa ennen luentoa pelasti varmaan koko päivän. Huomenna sama. Sitten niinä päivinä, kun on treenien ja opiskelun lisäksi vielä teatteriharjoituksetkin, on pakko ottaa evästäkin mukaan, jotta päivän selviää. Aikataulut pakottavat siis pohtimaan myös syömispuolta tarkemmin, mikä on vain hyvä asia. Kyllä minä vielä senkin saan kuntoon.

Aamutreeneistä on vielä mainittava, että… Noh. oppaan työvuorojen vaihduttua iltaan on vähän pakko treenata enemmän aamupainotteisesti. Se ei ole minulle kovin helppoa. Toisaalta on ihan kiva, että päivän treenit on sitten ajoissa ohi ja voi loppupäivän keskittyä opiskeluun, mutta silti. Aamut. Mieluummin nukkuisin kuin olisin tekemässä kuntopiiriä klo 9, mikä ei varmasti ole monen mielestä edes aikainen. Vaatii vielä vähän totuttelua tämä.

Viisi vinkkiä ruudunlukuohjelmalle saavutettavan webbisivun tekoon

EU:n parlamentti on hyväksynyt direktiivin, jonka mukaan kaikkien julkishallintoon liittyvien verkkosivujen ja sovellusten tulee olla saavutettavia vuoteen 2021 mennessä. Vaikka vaatimus koskee julkishallintoa, saavutettavat palvelut on kilpailuvaltti myös yksityisille. Eikä ole pakko odottaa sinne 2021 vuoteen saakka. Aiheeseen liittyen olin elokuussa juttelemassa Fraktiolla digitaalisten palveluiden saavutettavuudesta. Joku siellä ehdotti, että olisi hienoa, jos jossain olisi listattuna esim viisi tärkeintä seikkaa saavutettavan verkkosivun tekoon. Tässä ne ovat.

Ensin pari sanaa nettisivujen selailusta ruudunlukuohjelmalla.

Ensinäkin, se on todella erilaista kuin näkevänä. Voi ajatella, että ruudunlukuohjelman kanssa verkkosivu on yksiulotteinen taulukko; kaikki sivun sisältö tulee luettavaksi peräkkäin. Sellaisia käsitteitä kuin ”oikealla ylhäällä” tai ”vasemman reunan valikossa” ei ruudunlukuohjelman käyttäjälle ole olemassa (unohdetaan tässä hetkeksi kosketusnäytön mahdollisuudet). Netissä liikutaan näppäimistön ja näppäinkomentojen avulla, täysin ilman hiirtä.

Sitten niitä vinkkejä.

1. Semanttinen rakenne

Koska html on kehitetty tekstin jäsentämiseen, siitä löytyy elementit otsikoille, taulukoille, listoille yms. Voisi sanoa, että kaikelle sisällölle löytyy oma, semanttinen html-elementtinsä (html5:ssä myös videolle). Käyttäkää niitä! Ruudunlukuohjelmalla on lähes mahdotonta selata verkkosivua, jossa otsikot ei ole koodattu otsikoina (h-elementteinä), vaan tehty kivasti otsikon näköiseksi muotoiluilla. Se ei riitä! Valikon linkkilista on järjettömän paljon helpompi löytää, jos se on oikeasti lista. Niin ja jos vaikkapa ohjeissa puhutaan painikkeesta, on todella hämmentävää ja väärin, jos oikeasti ei löydykään painiketta (button) vaan linkki (a).

Ruudunlukuohjelman kanssa sivuilla liikkuminen onnistuu siis myös tiettyihin elementteihin, aina ei tarvitse lukea sivua järjestyksessä alusta loppuun. Siksi ne semanttiset vastineet ovat niin tärkeitä. Esimerkiksi Googlessa hakukenttään pääsee, kun etsii tekstikentän (yksi näppäin), haun jälkeen hakutulokset löytyy helposti h-tasoina (jälleen yksi näppäin). Myös listat, taulukot, painikkeet, kuvat, linkit…. kaikki elementit on ruudunlukuohjelmalla löydettävissä niitä vastaavilla komennoilla, mikäli ne on koodattu oikein.

2. Lähdekoodin järjestys

Kyllä, sillä on väliä, missä järjestyksessä sivun sisältö on lähdekoodissa/domissa. Vaikka CSS:n avulla elementit saa mukavasti visuaalisesti käytännössä mihin tahansa välittämättä siitä, missä se sijaitsee lähdekoodissa, ruudunlukuohjelma lukee sivua eri tavalla. Siksi sokean käyttäjän käsitys siitä, mikä on ”sivun alussa” voi olla täysin eri kuin näkevän. Tärkeintä lähdekoodin järjestyksen kanssa on ne tilanteet, joissa jotain valikon kohdetta painamalla avautuu alivalikko. Jos se ilmestyykin jonnekin aivan muuhun kohtaan sivulla kuin alkuperäinen valikon kohde, on sitä lähes mahdotonta löytää ikinä.

On ihan normaalia, että sivuston ”päävalikko” löytyy ensimmäisenä, kun ruudunlukijan kanssa sivulle menee, eikä se ole ollenkaan huono. Silloin alkaa kyllä ottaa jo päähän, jos kaikki mahdolliset valikot ja mainokset ja turhuudet ja epäolennaisuudet tulee vastaan ennen sivun pääasiallista sisältöä. Siis, jos vaikka johonkin lehtijuttuun klikatessani päädyn lukemaan ensin koko lehden sivuston kaikki valikot ja lehden kaikkien muiden artikkeleiden otsikot ja linkit mainostajille ennen kuin pääsen juttuun, jonka halusin lukea, voi hieman ketuttaa.

3. For-attribuutit lomakkeissa

Lomake-elementeissä on sellainen juttu kuin for-attribuutti. Sillä saa näppärästi kerrottua, mikä labeli kuuluu millekin tekstikentälle tai checkboxille. Saattaa tuntua turhalta sellainen, kun kyllähän se lukee siinä vieressä. Niin. Etenkin pitkiä lomakkeita täyttäessä on mukavan helppoa siirtyä lomakkeen kohdasta toiseen pelkästään tabia painamalla. Lomakkeissa, joissa on for- ja id-attribuutit kohdallaan, tämä onkin helppoa ja vaivatonta; seuraavaan elementtiin siirryttäessä ruudunlukuohjelma kertoo, mikä kohta on kyseessä (esim: ”sukunimi, tekstikenttä”). Jos forit puuttuu, tiedän päätyneeni vaan tekstikenttään. Sitä onkin sitten kiva miettiä, että mitäs tietoja tähän syötetään.

4. Fokuksen siirto dynaamisilla sivustoilla

On hienoa, että nykyään voi sivulle tuottaa lisää sisältöä ilman, että se täytyy kokonaan ladata uudestaan. Mutta miten sitten ruudunlukuohjelman käyttäjä näkee uuden sisällön? Fokuksen siirto on ratkaisu tähän silloin, kun sisältö on tarpeellista – jos se on vaan vaihtuva mainos, ÄLÄ siirrä fokusta sinne, huh. Jos vaikkapa lomakkeen täytön jälkeen pitää vielä kuitata, että kyllä, todellakin haluan lähettää nämä tiedot ja kuittauspyyntö ilmestyykin vaan jonnekin ruudulla, on ystävällistä siirtää fokus sinne. Muutoin saattaa ruudunlukijalla sivua käyttävä epäillä jo, että mitään ei tapahdu, kun mitään ei tapahdu. Toki myös 2. kohdassa mainitsemani avautuvan alivalikon voisi toteuttaa fokusta siirtämällä, jos ei millään tahdo laittaa sitä lähdekoodissa oikeaan kohtaan. Parhaassa tapauksessa sille sokealle käyttäjälle voi myös kertoa, että hei muuten, siirrettiin sinut sivulla toiseen paikkaan (tähän on olemassa tapoja, jotka ei ilman ruudunlukuohjelmaa näy).

5. Alt-tekstit merkityksellisissä kuvissa

Nykyään on kivaa ja näppärää sekin, että kuvasta voi tehdä ”linkin”, jota painamalla pääsee jonnekin. Kivaa ja näppärää joo, kunhan muistetaan ne alt-tekstit. Jos sivulle on ihan vaan kuvitukseksi läntätty söpö kuva koirasta, ei siinä ole välttämättä tarpeen olla kovin tarkkaa alt-tekstiä koiran rotuineen, mutta jos kuva on merkityksellinen ja etenkin jos se toimii linkkinä, alt-tekstit ovat äärimmäisen tärkeitä. Kuvitelkaa tilanne, jossa verkko-ostoksen maksamista varten eteen ilmestyy parikymmentä mustaa ruutua, joista valita oikea pankki. No ei nyt ehkä mustia ruutuja, mutta kuvia, joiden alt-tekstinä on ”select”. Eli siis parikymmentä select-linkkiä, joista sitten arpoa se oikea. Tässä tapauksessa alt-tekstit tyyliin ”Osuuspankki”, ”Nordea”, ”S-pankki” helpottaisivat elämää melkoisesti.

*******

Presikseni Fraktiolla löytyy YouTubesta. Siellä on reilun tunnin verran asiaa saavutettavuudesta – vaikka silloin taisin vielä puhua väärin esteettömyydestä.

*******

Ruudunlukuohjelmia ja niillä nettisivujen käyttöä on helppo kokeilla. Kaikille alustoille löytyy ilmaisia ohjelmia:

Rio ohi, Tokio tähtäimessä

Uusi harjoituskausi alkoi eilen. Muutaman viikon urheiluloman jälkeen oli suorastaan mahtavaa hikoilla kuntosalilla. Samalla tuli valmentajan kanssa suunniteltua alkavaa kautta.

Ensi kesänä on MM-kilpailut Lontoossa. Ne on tietysti kauden päätavoitteena. Keväällä minun pitäisi tehdä kandin tutkielma ja mahdollisesti jopa valmistua kandiksi, joten urheilun ja opiskelun yhteensovittaminen on ainakin sitten vuoden 2017 alun tärkeimpiä asioita. Aikatauluttaminen ei aina ole ihan niitä parhaimpia kykyjäni, mutta eiköhän tässä taas opi vähän lisää.

Palataanpa vielä hetkeksi Rioon, edellisen kauteni – siis nelivuotiskauden – päätavoitteeseen.

Kuva pituushypyn alastulosta, hiekka lentää
Ronja Oja Rion Paralympialaiset_pituushyppy, luokka T11 näkövammaiset, sijoitus 9, tulos 430 cm

Edellisvuoden MM-kisojen perusteella odotukseni Rioon olivat realistiset: satasella tavoitteena välieräpaikka, pituushypyssä 6. parhaan joukossa. Eihän se sitten ihan niin mennyt.

Aiemmasta kuvitelmastani poiketen satasen alkueristä jatkoi välieriin 8 eikä 12. Oman alkueräni viimeisenä ei ollut mitään toivoa. En minä jatkoon olisi päässyt, vaikka sinne olisi 12 mennyt. Olin 13. Mutta tein mahtavan uuden ennätyksen 13,39 (edellinen 13,57) ja olin juoksuuni varsin tyytyväinen. Kokemuksenakin olin mahtavaa juosta niin hyvien juoksijoiden kanssa melko ison yleisön edessä. Vertailun vuoksi vielä kerrottakoon, että Dohassa 2015 välieriin päästiin ajalla 13,19, nyt tarvittiin 12,59 ja luokkani ME rikottiin pariin kertaan.

Pituushyppy sitten. Lopputulos 9. ja putoaminen finaalikierroksilta ei tosiaan ollut se, mitä lähdin hakemaan. Voin selitellä jotain sillä, etten ole tottunut hyppäämään sellaisessa metelissä (aina oli jotain kuulutuksia tai musiikkia, kun oli minun hyppyvuoroni) ja aloitin liian varovasti jne. Turha kuitenkin selitellä. Taso oli kova, jälleen paljon kovempi kuin vuotta aiemmin MM-kisoissa. Omalla tuloksellani 4,30 olin Dohassa viides. Nyt olisi pitänyt hypätä 4,40, jotta olisi edes päässyt finaalikierroksile (Dohassa taisi olla tasan 4).

Heti oman kisani jälkeen olin äärimmäisen pettynyt suoritukseeni. Jäin 21 cm heinäkuisesta ennätyksestäni, vaikka kaikki edellytykset oman ennätyksen tekoon olikin olemassa. Hyppäsin viimeistelyharjoituksessa paremmin kuin kisassa, vaikka olen aina saanut tärkeissä kisoissa harjoituksia parempia tuloksia. Kyllä, nämä olivat ensimmäiset paralympialaiseni ja kilpailutilanne etenkin sen metelin suhteen oli todella erilainen verrattuna EM- ja MM-kisoihin. Nyt tiedän, että ei kannatakaan aina etsiä sitä hiljaisinta harjoitusaikaa, vaan hälinässäkin on pako treenata.

Sen lisäksi, että tunnelma stadionilla oli mieletön – yleisö teki aaltoja ja kaikkea – oli ihanaa huomata, kuinka paljon koti-Suomessa kisoja seurattiin. Omalla FB-seinälläni oli pituushypyn ’kisakatsomo’, vaikkei IPC:n livelähetyksessä pituuskisaa näytettykään. Siellä oli useampi ihminen, jotka seurasivat kilpailun etenemistä tulossivulta ja päivittivät muille tilannetta. Tuntui upealta lukea kisan jälkeen niitä kommentteja ja konkreettisesti ymmärtää, miten moni ihminen oli mukana matkallani. Jos livelähetys olisi ollut, tuskin seinälleni olisikaan kerääntynyt sellaista vuorovaikutuksellista kisakatsomoa kuin nyt.

En ollut vielä Rioon mennessä täysin varma, jatkanko urheilua sen jälkeen miten suurella intensiteetillä tai etenkään siitä, jatkanko Tokioon saakka. Maailmassa on niin paljon muitakin asioita, joita haluaisin tehdä ja tällä tasolla urheileminen väistämättä vie hyvin suuren osan ajastani. Kun sitten asusteli pari viikkoa kisakylässä huippu-urheilijoiden keskellä, oma urheilijaidentiteettini vahvistui melkoisesti. Samalla tiesin haluavani jatkaa, vielä kovemmin ja paremmin. Ellei mitään suuria loukkaantumisia tapahdu, minut tullaan siis näkemään vielä monesti kilpakentillä. Tokioon täällä tähdätään!

Paralympiamatkan alku

Postauksen alku on kirjoitettu eilen (2.9.) lentokoneessa. Kisakylään saavuttiin aika myöhään ja olin aivan poikki melkein 24 tunnin matkustuksesta, enkä jaksanut enää ruveta laittamaan tekstiä nettiin.

*******

Vähän vaikea edelleen uskoa, että oikeasti olen tässä: istun lentokoneessa suuntana Rio de janeiro ja ensimmäiset paralympialaiseni. tätä kohti on tehty töitä aktiivisesti ainakin se 4 vuotta. Lontooseen oma tulokseni olisi riittänyt, mutta Suomen maapaikat eivät riittäneet minun lähettämiseen sinne. Siispä nyt paralympialaisdebyyttini.

Twitterissä ja Facebookissa olen kertonut, kuinka mainiosti viimeistelyharjoitukset kotimaassa ovat sujuneet. Tein harjoitusennätyksiä sekä 100 metrillä että pituushypyssä. Edelleenkään en ole treeneissä hypännyt pituutta 450 )tai Teneriffalla viime keväänä kerran hyppäsin), mutta tapanani on hypätä kisoissa paremmin kuin harjoituksissa. 100 metrin harjoitusennätysjuoksuussa kuvittelin siihen vähän itseäni edelle sen kilpakulppani, joka piti saada kiinni. Pituushypyssä ihan samanlainen mielikuva ei toiminut. Pelottavan hyviä harjoituksia kuitenkin!

Minua jännittää. Onhan paralympialaiset kiistämättä suurimmat kisat, joihin ole ikinä osallistunut. Olen nyt myös ensimmäistä kertaa matkalla paikkaan, jossa on niin suuri aikaero Suomeen verrattuna (6 tuntia). En tiedä, kuinka kroppani reagoi aikaeroon ja kuinka helposti palaudun siitä tai olen palautumatta. Aloitan kisani jo ensimmäisenä kisapäivänä, eli 8. päivä. Siihen ei ole hirveän pitkä aika. Vähän siis jännitän, kuinka olen mahtanut selvitä aikaerorasituksesta siihen mennessä.

Olen ensimmäinen suomalainen kisaamassa. Sillä saan varmasti huomiota suoritukselleni. Vaikka olen EM-kisamitalisti, olen tähän saakka ”selvinnyt” ilman suurempaa mediahuomiota. Paralympialaisten myötä varmasti minäkin sitä saan osakseni hieman enemmän. Sekös sitten vielä jännittää lisää, että millaista palautetta sitä sitten mediassa ja somessa saa – ihmiset eivät aina ole kovinkaan ystävällisiä urheilijoille. Toisaalta paraurheilijoiden saama kohtelu somessa on jonkin verran kiltimpää kuin vaikkapa hetki sitten päättyiden olympialaisten suomalaisurheilijoiden kohtelu.

Matkaletti: kaksi spiraalin muotoista lettiä molemmilla puolilla päätä. Letissä sinistä nauhaa.
Matkustusletit

Oman urheilemisen lisäksi Riossa jäänee aikaa muuhunkin. Pitää ainakin koettaa mennä katsomaan muiden suomalaisten suorituksia. Sen lisäksi olen asettanut itselleni haasteeksi tehdä matkan aikana joka päivä erilaisen letti. Ensin pohdin vaan jokaiseen kisasuoritukseeni (satasen alku- ja toivottavasti välierät, pituushyppy) erilaista lettiä, mutta miksipäs sitä ei sitten joka päivä lettejä väkertelisi. Olen katsonut inspiraatioksi paljon lettivideoita YouTubesta, mutta silti jää nähtäväksi, kuinka mahtaa ideat riittää koko 19 päivän matkaan. Letteilyäni ja muita kuulumisiani Riosta voi seurata Twitterissä (@ronjao) ja Facebookissa, ehkä myös Instagramissa, jos muistan tunnukseni. Enköhän vielä blogiikin kirjoita reissun aikana.

*******

Ensimmäinen päivä kisakylässä on lähtenyt käyntiin. Matkustuksen jälkeen uni maittoi. Tänään ohjelmassa lähinnä rentoa oleilua, ympäristöön, ilmastoon ja aikaeroon totuttelua. Pieni kierros kisakylässä tuli jo tehtyä ja löytyi ainakin aika paljon suihkulähteitä.

Vajaa viikko siihen, että pääsen radalle. En malttaisi odottaa!

P.s. Kannattaa seurata myös Paralympiakomitean Twitteriä ja Facebookia, niin kuulee muidenkin huippujen suomalaisten kuulumisia. Kisaohjelmakin on hyvä katsoa etukäteen, jotta tietää viritellä kisakatsomon oikeaan aikaan.

Seuraava kilpailukoitos paralympialaisissa

Viime viikolla treeneissä keskustelimme valmentajan kanssa siitä, kuinka pitkälle pitänee hypätä, jotta pääsee finaalikierroksille. Samalla hyppypaikalla treenannut toinen urheilija kysyi: ”Mitkä kisat sulla on tulossa?” Siihen kun vastasi ”paralympialaiset”, oli olo kummallinen. Vasta siinä hetkessä taisin kunnolla tajuta, että tosiaan, ihan oikeasti, seuraava kisatapahtumani on Rion paralympialaisissa. Olen päässyt urheilu-urallani niin pitkälle, että minut on oikeasti valittu Suomen paralympiajoukkueeseen 26 muun huipun urheilijan kanssa.

Kisareissun alkuun on reilut kaksi viikkoa. Jännittää, kuten varmasti kuuluukin. Enää 22 päivää, niin olen juoksemassa Rion stadionilla 100 metriä (tai olen jo juossutkin). Onnekseni sivulaji on ennen päälajia, niin pääsee toivottavasti pahimmat kisajännitykset purkamaan.

Kesän aikana olemme muuttaneet pituushypyssä opastustekniikkaa. Voisi sanoa, että nyt hyppään kuten muutkin maailman huiput. EM-kisoissa hyppäsin vielä vanhan opastustekniikan kanssa, josta esimerkkiä näkee sivupalkissakin olevasta ”kohti Rioa” -videosta. Oppaani Jesper siis aiemmin on seissyt hiekkakasassa antamassa ääntä. Arvokisoissa ei yleensä ole annettu seistä hiekassa, vaikka säännöt eivät sitä suoraan kielläkään. Siispä Jesper on mennyt kasan taakse ja huutanut sieltä äänensä käheäksi.

Nykyään opastus hoidetaan ponnistusalueen kohdalta. Paralympiakomitean Instagramissa on video, josta näkyy, miten homma hoituu. Käytännössä siis juoksen suoraan Jesperiä päin ja hän siirtyy sivuun ihan viimeisten askelten aikana. Etuja edelliseen ensinäkin se, että välimatka minun ja oppaan välillä on paljon pienempi, joten vähän huonommissakin olosuhteissa kuulen paremmin opastuksen. Toiseksi Jeppe pystyy helpommin omalla liikkeellään/äänellään ohjaamaan, jos meinaan juosta vinoon.

Alkuun oli hieman pelottavaa juosta päin toista. Vaikka sehän ei ole edes minun vikani, jos törmään – silloin opas on väistänyt liian myöhään. Parit harjoitukset vaadittiin alle, ennen kuin oikeasti pystyin luottamaan, että kyllä se siitä ajoissa siirtyy pois eikä kolareita satu. Nyt on uudella tekniikalla kisattu kai neljät kisat. Toisinaan saatan edelleen vähän ”väistää” Jesperiä ja hypätä siksi vinoon, eri puolelle kuin hän väistyy sivuun.

Koko kausi on ollut sekä juoksussa että pituushypyssä melko nousujohteinen. Alkukesästä 100 metrin ennätykset paukkuivat huimasti, kun viimevuotinen SE 13,84 parani EM-kisojen finaalissa 13,57. Lahdessa Eliittikisoissa juoksin jo 13,50, mutta myötätuulta oli liikaa, joten siitä ei virallista ennätystä tullut. Niin ikään viimevuotinen pituushypyn SE 430 meni heinäkuun lopulla uusiksi, kun Veikkolassa hyppäsin 451. Se ei jäänyt kauden ainoaksi huippuhypyksi, sillä toissaviikonloppuna SM-kisojen tulokseksi tuli 450.

Aiemmat Rion paralympialaisten mitalitavoitteet pituushypyssä tuntuvat tällä hetkellä hieman saavuttamattomilta, koska maailmalta on viimeisen 1,5 vuoden aikana ilmestynyt muutama varsin kova pituushyppääjä. Maailmanennätyskin meni heinäkuussa uusiksi, kun brasilialainen hyppäsi 546 (edellinen ME 521 oli vuodelta 1999). Tiedän kuitenkin pystyväni hyppäämään Riossa paremmin kuin ennen. Vaikka treeneissä ei hirveästi ole neljän ja puolen metrin hyppyjä näkynyt, ei se huoleta. Minä olen ennen kaikkea kisahyppääjä. Kun ranking-listaa katsoo, olen ennätykselläni 6. Matkaa listan kolmanteen hyppääjään on vain 16 senttiä. Jos se ME-nainen unohdetaan, rankingin sijoilla 2-9 ei ole hirvittävän suuria eroja. Sinänsä mahdollisuuksia on siis kuitenkin vaikka mihin.

Urheilun ulkopuolella kesäni on ollut aika rankka. Olen opiskellut ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Sokeana muutto on vielä hieman enemmän stressaavaa, kun uuden ympäristön ja uusien reittien opetteleminen on vaikeampaa. Jälkiviisaana voisi todeta, ettei Rioon valmistautuessa ehkä olisi kannattanut ottaa kesäopintoja. Opiskeluitakin on silti saatava eteenpäin. Kaikesta tästä johtuen olen ollut välillä hyvin väsynyt, hieman edelleen. Teen parhaani, että väsymys ei häiritse harjoittelemistani. Otan siis rennosti aina kun voin.

Mahtavaa on, että minä todellakin lähden Rioon!

Farssi nimeltä SM-kisat

Viikonloppuna kilpailtiin parayleisurheilun SM-kisat Leppävaarassa. Mukavan lähelä kotia, kun vartissa pyöräili paikalle.

Koska viime vuonna Leppävirralla järjestetyt kilpailut eivät olleet järjestelyiltään mitkään parhaat, odotin tämänvuotisia ihan innolla. VAU:n kanssa yhdessä kisoja järjesti Espoon tapiot. Ison, kokeneen seuran järjestämät kisat. Pakkohan silloin on asioiden toimia. Kilpailujen avauspuheessakin kehuttiin Espoon tapioita maan johtavaksi parayleisurheiluseuraksi. No, siihen en ota kantaa. Luotin kuitenkin etukäteen, että saamme pitkästä aikaa kesä-SM-kisat, joissa järjestelyt toimivat eikä urheilijna tarvitse kuin urheilla.

Ensimmäisen ratalajin piti alkaa aikataulun mukaan klo 12. Ehkä kymmentä yli kuulutettiin eräjakoa ensimmäiselle 100 metrille. Hetken sen jälkeen kuulin, kuinka jotkut järjestäjistä totesivat, etteivät naiset ja miehet voi juosta samassa erässä. Eräjaot uusiksi. Ensimmäinen laji alkoi reilun vartin myöhässä. Lupasi hyvää loppupäiväle…

Oma sataseni oli aikataulun mukaan 12.20. En ole varma, mihin aikaan lopulta pääsimme juoksemaan. Kello oli kuitenkin tasan 13, kun olin satasen jälkeen takaisin omien tavaroideni luona – ja menin sentään suoraan maalista tavaroilleni. Meidänkin lähtöä väänneltiin ja käänneltiin vaikka mihin suuntaan siinä, että ketkäs nyt juoksevat samassa erässä. Minun nimeni puuttui lähtölistoilta ensin kokonaan, kun mukamas en ollut varmistanut ilmoittautumistani, vaikka numeronkin olin saanut. Joku oli vaan unohtanut laittaa ruksin paperiin. Siinä lähtötelineitä laitettaessa selviteltiin siis myös sitä, onko minulla oikeutta edes juosta.

Okei, satasen piti aikataulun mukaan alkaa siis 12.20 ja pituushypyn 12.50. Varsin sopiva puoli tuntia näiden kahden lajin välissä. Todellisuudessa… En tiedä, kauanko välissä oikein oli.

Pituuspaikalla järjestäjät kyselivät urheilijoilta, ketkä hyppäävät ponnistusalueelta ja ketkä lankulta. Säännöt eivät olleet senkään vertaa hallussa. Vaikka kaikki urheilijat olivat paikalla, ei pituuskisakaan meinannut millään alkaa. Pituuskisaan valmistautumisen välissä meitä (näkövammaisia satasen juosseita naisia) kuuluteltiin myös palkintojenjakoon. Koska pituuskisaa ei oltu vielä aloitettu, menimme. Seisoimme koko jengi palkintokorokkeen takana, kun kuuluttaja oli sitä mieltä, että emme ole paikalla ja otetaankin joku toinen palkintojenjako väliin.

Kaikki aikataulusäätö ja muu sekoilu otti aika rankasti päähän. Pituuskisan alussa huomattiin sekin, että toimitsijat koettivat kovasti mitata hyppyjämme väärin. Vaikka F11 ja F12 (sokeat ja vaikeasti heikkonäköiset) hyppäävätkin ponnistusalueelta, kuten lapset, hypyt mitataan suoraan, kuten aikuisilla. Ensimmäistä hyppyä lähdettiin siellä vinoon mittaamaan.

Aikataulun perusteella laskin, että pääsen viimeistään kahden maissa lähtemään kotiin. Lopulta kello oli yli kolme, kun lähdin. Toki sain myös kutsun doping-testiin, mutta se nyt meni aika äkkiä. Jokin siis kisapäivänä jopa toimi.

Sunnuntaina, toisen kilpailupäivän aamuna ajattelin, että ehkä tänään aikataulut pitävät paremmin. Että ei tämä nyt enää heikommin voi mennä. No, ilmoittautumista varmistaessani totesin, ettei nämä tyypit edes löydä nimeäni miltään listalta. Kyllä, lajeja, luokkia ja sarjoja oli paljon, mutta olisi ne paperit voinut järjestääkin jotenkin fiksusti. Kaksi ihmistä etsivät sitä paperia, jossa on F/T11 200m naiset. Lopulta se löytyi ja saatiin ruksi paperiin.

Sunnuntain kilpailut alkoivat klo 11. Oma 200 metrin lähtöni piti olla 11.10. Arvelin, että ehkä edellisestä päivästä opittiin jotain ja päivän toinen startti pääsee alkamaan ajoissa. Kun klo 11 järjestäjät rupesivat vasta kokeilemaan starttipistoolin toimintaa, oli pakko todeta, että ei ne aikataulut vieläkään pidä.

Lopulta en juossut kakkosta kipeän jalan takia. Ei tehnyt mieli riskeerata ja mahdollisesti kipeyttää sitä enempää suorastaan vitsiksi kääntyneissä kisoissa, kun Rioon on enää kuukausi. Lähdin stadionilta noin 11.35, eikä oma eräni ollut silloin vieläkään startannut.

Kuulin muilta urheilijoilta, että esimerkiksi tuoliheittäjien kuulantyönössä lauantaina arvottiin, missä heitetään ja milloin heitetään. Urheilijat päätyivät työntämään kuulaa ilman lämmittelyä. Olin ajatellut, että viimevuotiset kisat olivat huonoiten järjestetyt, jotka olen kokenut. Mutta ei. Nyt on pakko todeta, että Espoon tapiot pettivät odotukseni todella pahasti. Ei SM-kisoja yksinkertaisesti vaan voi järjestää näin huonosti.

Vaikka aikataulut pettää, toimitsijat sekoilee ja mitä tahansa muuta säätöä onkin, urheilijana on kyettävä parhainpaansa. Hyppäsin pituushypyssä sentin päähän pari viikkoa sitten tekemästäni uudesta SE:stä, eli 450. Paremmin ei oikein olisi voinut mennä. Tai olisi tietysti sen SE:n voinut rikkoakin.

Seuraava etappi kohti Rioa: EM-kilpailut

Huomenna aamusta olemme 10 urheilijan joukkueella lähdössä EM-kisoihin Italian Grossetoon. Minulle nämä ovat kolmannet EM-kisat (2012 Hollanti, 2014 Wales) ja ensimmäiset, joissa en ole loukkaantuneena. Sekä 2012 että 2014 rikoin nilkkani nivelsiteet noin 2 viikkoa ennen EM-kisoja, ensin oikeasta, sitten vasemmasta jalasta. Molemmilla kerroilla kyllä kisasin, mutta rikkinäiset nilkat näkyi tuloksissa. Etenkin viimeksi. Nyt on oikein mukava lähteä kisoihin terveellä kropalla (*kop kop kop*).

Nämä kisat on tärkeät minulle siksikin, että siellä on nyt käytännössä viimeiset näytön paikat Rion paralympialaisia varten. A-rajoen perusteella jaettavat maapaikat varmistuvat kesäkuun lopulla. Koska en päässyt rankingissa 5. parhaan joukkoon (sijani pituushypyssä taitaa tällä hetkellä olla 8.), ei minulla vielä varmaa kisapaikkaa Rioon ole. Käytännössä se varmistuu vasta elokuun 11. päivä, kun julkistetaan loput valinnat Rion joukkueeseen.

Minulta on kysytty, mitä minun ”pitää tehdä”, jotta pääsen Rioon. Sen kun osaisin sanoa! A-raja pituushypyssä on tehty ajat sitten ja B-raja 100 metrillä niin ikään. Paralympialaisissa ei pelkkä A-raja riitä, koska rajan tehneitä urheilijoita eri lajeissa on aika paljon ja kisapaikkoja taas vähemmän. Maapaikkoja jaetaan sitten jollain kertoimella A-rajan tehneiden kesken, mutta ne eivät ole henkilökohtaisia. Koska en saanut huhtikuun alkuun mennessä ranking-sijoitustani nostettua, minun on melko mahdotonta mennä sanomaan, ”mikä riittää” varmistamaan kisapaikkani. Ehkä sitä ei tiedä kukaan. Voin ainoastaan tehdä parhaani.

Valmistautuminen EM-kisoihin on kevään sairastelusta huolimatta sujunut ihan hyvin. Etenkin juoksun tulokset näyttävät varsin hyvältä. Pituushypyssä on ollut pieniä jännittäviä vaikeuksia: ponnistus sujuu paremmin ja nousee ylemmäs neljällä askelella kuin täydellä vauhdillani (16 askelta). Viime viikot onkin sitten hiottu pituushyppyä. Paremmalta se jo näyttää kuin hetki sitten.

Vaikka Walesin EM-kisojen jälkeen taisin sanoa, etten enää ikinä juokse 200 metriä ja Dohan MM-kisojen jälkeen valmentajakin sanoi, ettei tarvitse juosta kakkosta, jos en halua (ja en halunnut), on minulla silti EM-kisojen ohjelmassa myös se kakkonen. Oikeastaan aloitan sillä lauantaina. Eilisen treenin jälkeen vähän jo kadutti, että mitä tuli taas luvattua. Onneksi siinä on kuitenkin kaksi päivää aikaa palautua ennen 100 metrin kisaa.

Jos edellisissä EM-kisoissa omat (ehkä vähän muidenkin) odotukset on olleet suht korkealla rikkinäisistä nilkoista huolimatta, nyt ehjien nilkkojen kanssa (*kop kop*) ja alkuvuoden hyvien tulosten jälkeen ainakin on odotuksia. Mitaleja minä lähden hakemaan, jokaisesta kolmesta lajistani.

Kisoja voi seurata niiden sivuilta. Suomalaislajeja on jokaisena kilpailupäivänä. Omat lajisuoritukseni ajoittuvat lauantaille 11. päivä (klo 11.00 200m semifinaali, 18.10 200m finaali), tiistaille 14. päivä (klo 10.02 100m semifinaali, 16.32 100m finaali) sekä keskiviikolle 15. päivä (klo 16.01 pituushyppy). Kellonajat ovat paikallisia aikoja.

Sairas urheilija

Pari viikkoa sitten minulla oli suht ärhäkkä vatsatauti; vuorokauden aikana ei mikään pysynyt sisällä ja oksensin, vaikken ollut syönyt/juonut mitään. Kun olo vatsataudista oli jotakuinkin normalisoitunut, menin treeneihin juoksemaan satasen vetoja. Juoksu kulki hitaasti ja tuli todella huono olo, eli eipä olisi kannattanut.

Huonosti menneiden treenien jälkeen nousi vielä illalla kuume ja alkoi päänsärky sekä pieni kurkkukipu. Sitä oloa jatkuikin sitten taas muutaman päivän. Vaikka kuume ei ollut korkea eikä kurkkukipu kova, menin varmuuden vuoksi käymään YTHS:llä. Siellä sairaanhoitaja katseli kurkkuuni ja oli sitä mieltä, että kaikki näyttää ihan normaalilta, joten varmaan vaan joku virus, joka on jo poistumassa. Pisti se minut kuitenkin varuilta nieluviljelyyn.

Koska viikonloppuna olo oli jo varsin normaali, eikä ainakaan kovin sairas, sovin valmentajan ja oppaan kanssa meneväni tänään treeneihin. YTHS:n sairaanhoitaja soitteli perjantaisen nieluviljelyn tuloksia ja ”varmaan poistuva virus” olikin sitten A-streptokokki-bakteeri. Hyvin pienioireinen angiina, siis.

Vaikka oireita nyt lähtökohtaisestikin oli suht vähän ja tällä hetkellä ei enää käytännössä mitään, taitaa olla viisainta lykätä treeneihin paluuta vielä hetken. Menin googlaamaan aihetta ”angiina ja urheilu”, eikä se vastauksena tullut mahdollinen sydänläppien tulehtuminen tai tuhoutuminen kuulosta järin houkuttelevalta.

Mutta minä tahdon treenata! Olen nyt ollut kaksi viikkoa treenaamatta, varmaan siis vielä kolmannenkin. EM-kisoihin on noin 1,5 kuukautta. Pitäisi päästä juoksemaan! Ja hyppäämään!