Kuulumiset

Urheilematon urheilija

Tältä treenikaudelta en ole taas oikein kirjoitellut. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei urheilustani ole ollut mitään sanottavaa. Tai syksyllä oli tarkoitus kirjoittaa siitä, kuinka sujuu kuntosalilla käynti yksin sokkona. Kirjoitus odotti sitä, että olisin käynyt toisenkin salitreenin tekemässä yksinäni, mutta vieläkään sitä ei ole tapahtunut.

Siinä marras-joulukuun vaihteessa alkoi vatsa oireilla: syömisen jälkeen kovia kipuja ja liikkuminen pahensi oloa. Ensimmäinen arvio mahakatari (käytännössä siis ärtynyt vatsalaukun limakalvo) ja närästyslääkettä naamaan. Treenaamaan ei kauheasti kyennyt. Hiukan vatsan olo parani närästyslääkkeillä ja Pepsi maxia välttelemällä, joten uskaltauduin treeneihin. Siitä seurasi taas huono olo ja kipuja useammaksi päiväksi. Sama meno jatkui siis. Joulukuun aikana kävin kahdesti treenaamassa.

Useampi lääkekuuri ei mahaani parantanut, joten mahakataria se ei ollut. Verikokeita ja lähete jatkotutkimuksiin, koska verikokeiden perusteella ei kyse ollut myöskään keliakiasta tai helikobakteerista, eikä YTHS:llä ollut mahdollista tehdä esimerkiksi vatsan tähystystä. Välillä yritin selvitä ilman närästys- tai happosalpaajalääkkeitä, mutta niin tuskaista oli, että pakkohan niihin oli palata. Treeniä sen verran, mitä olo antoi myöden. Syöminen väheni, koska kaikesta tuli kipuja tai huono olo ja paino tippui useamman kilon, joten ei kropassa kyllä energiaakaan siihen treenaamiseen liiemmin ollut.

Itse googlaillessani ja vaikka mitä netistä lukiessani päädyin refluksitautiin: vatsalaukun sisältö pääsee nousemaan ruokatorveen ja happamana ärsyttää sitä aiheuttaen kipua. Toisinaan mahan sisältöä nousee kurkkUn asti. Samaan ne lääkäritkin päätyivät ja aiemmin ajatuksenakin kammottaneessa vatsalaukun tähystyksessä selvisi syyksi palleatyrä. Ruokatorven alaosan pitäisi sulkeutua niin, ettei mahan sisältö pääse takaisin ylöspäin. Minulla se oli tähystyksessä viitisen senttiä auki.

Joulu-helmikuun aikana olen treenannut yhteensä 13 kertaa. SM-kisoissa tammikuussa kävin kyllä, vaikka tulokset jäivät kohtalaisen heikoiksi, kun maha sielläkin vaivasi. Tällä hetkellä en treenaa: yritän saada lääkkeiden, tarkan syömisen (pitää välttää pahimpia oireita aiheuttavia ruoka-aineita ja yrittää syödä mieluusti niin, että sitä painoakin tulisi vähän takaisin) ja muun vastaavan refluksihoidon avulla tilanteen sen verran rauhallisemmaksi, että urheilu olisi mahdollista. Sitten, kun itsestäni tuntuu siltä, että kykenen juoksemaan ja hyppimään ilman oireita, voin treenata. Nyt en pysty kevyttä lihaskuntotreeniä rankempaan. Siinäkin pitää välttää liikkeitä, jotka hölskyttävät liikaa vatsaa tai muutoin ovat ongelmallisia.

Palleatyrän aiheuttaman refluksitaudin pystyy korjaamaan leikkauksella. Leikkauksissa on kuitenkin aina riskinsä ja tämän kyseisen leikkauksen jälkeen yleisesti sitten muita ongelmia, jos refluksioireet poistuvatkin. Minun kohdallani kirurgi ei siis ollut vielä halukas leikkaamaan: parempi, jos saadaan oireet kuriin muilla keinoin. Tilannetta seuraillaan ainakin puolen vuoden ajan. Palleatyrä/refluksi ja ponnistusta vaativat lajini eivät oikein sovi yhteen, mutta kirurgin mukaan ei se leikkauksella korjattu palleatyräkään välttämättä toimi ponnistuslajien kanssa.

Välillä urheilusta katosi jo ilokin. Marraskuun jälkeen minulla on tainnut olla yksi tai kaksi treeniä, joissa ei tuntunut kovin pahalta. Jatkuvat kivut ja huono olo treenatessa tai viimeistään sen jälkeen syövät kyllä intoa. Nyt, kun en taas ole treenannut pariin viikkoon ja se on lääkärinkin taholta kielletty, halu liikkumiseen olisi kkyllä todella kova… Ei auta. Ensin pitäisi saada oloni parantumaan edes niin, että noin muutoin elämästä ja arjesta selviää kivuitta.

Palo treeni- ja kilpakentille on suuri. Kärsivällisyys tilanteessa, jossa kukaan ei pysty sanomaan, milloin voin taas urheilla, on mitätön. En tiedä, olenko kesän MM-kisoihin mennessä edes treenikunnossa, kisakunnosta puhumattakaan. Juuri nyt se tuntuu epätodennäköiseltä. Epävarmuus tulevaisuudesta syö ehkä eniten.

Voinpahan nyt keskittyä opiskelemiseen ja kandini kirjoittamiseen.

Eihän se sitten ihan sujunut

Rion jälkeen minulla oli muutama viikko lomaa sekä opiskelusta että urheilusta, sitten vielä lisää lomaa opiskelusta. Aika monella muullakin urheiljalla tuntui olevan loma paralympialaisten jälkeen. Kun omia lomasuunnitelmiani kyseltiin, mainitsin yhtenä asiana, että tavoitteeni on oppia syömään.

Se on arjessani eniten retuperällä oleva asia, syöminen. Treenaan sopivan paljon ja lepään ja nukun ihan hyvin, vaikka sitä nukkumistakin on suorastaan saanut opetella. Varmasti osin sokeuden takia minulla on enemmän ja vähemmän univaikeuksia, onneksi nykyään vähemmän ja saan keskimäärin riittävästi unta. Mutta syöminen. Ikuinen murheenkryynini.

Ajattelin siis ottaa loman aikana tavoitteeksi opetella syömään hyvin. Lähinnä ruokailurytmi ja ihan kyllä sekin, että mitä syö. Minä en pidä erityisemmin ruuanlaitosta ja haluan päästä siinä mahdollisimman helpolla. Siksi osa tavoitettani oli löytää uusia helppoja, monipuolisia ja nopeita reseptejä. Suurin haaste kuitenkin kohdallani lienee se, että ylipäänsä muistan syödä riittävän fiksuihin aikoihin. Jos keskityn johonkin asiaan, minulta saattaa helposti unohtua syöminen ja sitten kohta huomaankin, että tulee vähän kiire, ei ainakaan ehdi tekemään mitään ruokaa ja nappaan jotain pientä, jotten ihan kuole.

Tavoitteni alkoi ihan suht hyvin. Ensin piti toki ylipäänsä tajuta, että oikeasti pitää tehdä sitä ruokaa itse, ei riitä, että astelee ruokatelttaan, kuten Riossa. Sitten tein ainakin parin viikon ajan oikeasti ihan ahkerasti ruokaa ja söin melko järkevästi. Kunnes sitten… pidimme tuparit ja saimme lahjaksi aika paljon suklaata. Samaan syssyyn olinkin sitten kuumeessa muutaman päivän.

Jos on kuumetta ja kaapit täynnä suklaata ja muita herkkuja tupareiden jälkeen, niin mitä silloin syö? Tietysti suklaata ja herkkuja. Olihan siihen sairaana oikeuskin, eikö vaan? Minä tosin olisin varmaan syönyt kaapissa olevat suklaat, vaikken olisi ollut kipeänä… Ei niitä voi siellä kaapissa säilöä, syötäväksihän ne on tarkoitettu.

Eli ei se tavoite sitten ihan niin hyvin onnistunut. Alkoi hyvin, päättyi heikommin.

Nyt on opiskelutkin taas alkaneet kunnolla ja tekemistä riittää vaikka muille jakaa. Luulen, että täydet päivät ovat järkevän syömisen kannalta helpompia; on aivan pakko miettiä, missä välissä syö ja mitä, jotta ehtii syödä. Nyt olen myös aiempaa enemmän oikeasti läsnä yliopistolla, joten tulen varmasti myös syömään siellä. Esimerkiksi tänään aamutreenien jälkeen järkevä lounas UniCafessa ennen luentoa pelasti varmaan koko päivän. Huomenna sama. Sitten niinä päivinä, kun on treenien ja opiskelun lisäksi vielä teatteriharjoituksetkin, on pakko ottaa evästäkin mukaan, jotta päivän selviää. Aikataulut pakottavat siis pohtimaan myös syömispuolta tarkemmin, mikä on vain hyvä asia. Kyllä minä vielä senkin saan kuntoon.

Aamutreeneistä on vielä mainittava, että… Noh. oppaan työvuorojen vaihduttua iltaan on vähän pakko treenata enemmän aamupainotteisesti. Se ei ole minulle kovin helppoa. Toisaalta on ihan kiva, että päivän treenit on sitten ajoissa ohi ja voi loppupäivän keskittyä opiskeluun, mutta silti. Aamut. Mieluummin nukkuisin kuin olisin tekemässä kuntopiiriä klo 9, mikä ei varmasti ole monen mielestä edes aikainen. Vaatii vielä vähän totuttelua tämä.

Rio ohi, Tokio tähtäimessä

Uusi harjoituskausi alkoi eilen. Muutaman viikon urheiluloman jälkeen oli suorastaan mahtavaa hikoilla kuntosalilla. Samalla tuli valmentajan kanssa suunniteltua alkavaa kautta.

Ensi kesänä on MM-kilpailut Lontoossa. Ne on tietysti kauden päätavoitteena. Keväällä minun pitäisi tehdä kandin tutkielma ja mahdollisesti jopa valmistua kandiksi, joten urheilun ja opiskelun yhteensovittaminen on ainakin sitten vuoden 2017 alun tärkeimpiä asioita. Aikatauluttaminen ei aina ole ihan niitä parhaimpia kykyjäni, mutta eiköhän tässä taas opi vähän lisää.

Palataanpa vielä hetkeksi Rioon, edellisen kauteni – siis nelivuotiskauden – päätavoitteeseen.

Kuva pituushypyn alastulosta, hiekka lentää
Ronja Oja Rion Paralympialaiset_pituushyppy, luokka T11 näkövammaiset, sijoitus 9, tulos 430 cm

Edellisvuoden MM-kisojen perusteella odotukseni Rioon olivat realistiset: satasella tavoitteena välieräpaikka, pituushypyssä 6. parhaan joukossa. Eihän se sitten ihan niin mennyt.

Aiemmasta kuvitelmastani poiketen satasen alkueristä jatkoi välieriin 8 eikä 12. Oman alkueräni viimeisenä ei ollut mitään toivoa. En minä jatkoon olisi päässyt, vaikka sinne olisi 12 mennyt. Olin 13. Mutta tein mahtavan uuden ennätyksen 13,39 (edellinen 13,57) ja olin juoksuuni varsin tyytyväinen. Kokemuksenakin olin mahtavaa juosta niin hyvien juoksijoiden kanssa melko ison yleisön edessä. Vertailun vuoksi vielä kerrottakoon, että Dohassa 2015 välieriin päästiin ajalla 13,19, nyt tarvittiin 12,59 ja luokkani ME rikottiin pariin kertaan.

Pituushyppy sitten. Lopputulos 9. ja putoaminen finaalikierroksilta ei tosiaan ollut se, mitä lähdin hakemaan. Voin selitellä jotain sillä, etten ole tottunut hyppäämään sellaisessa metelissä (aina oli jotain kuulutuksia tai musiikkia, kun oli minun hyppyvuoroni) ja aloitin liian varovasti jne. Turha kuitenkin selitellä. Taso oli kova, jälleen paljon kovempi kuin vuotta aiemmin MM-kisoissa. Omalla tuloksellani 4,30 olin Dohassa viides. Nyt olisi pitänyt hypätä 4,40, jotta olisi edes päässyt finaalikierroksile (Dohassa taisi olla tasan 4).

Heti oman kisani jälkeen olin äärimmäisen pettynyt suoritukseeni. Jäin 21 cm heinäkuisesta ennätyksestäni, vaikka kaikki edellytykset oman ennätyksen tekoon olikin olemassa. Hyppäsin viimeistelyharjoituksessa paremmin kuin kisassa, vaikka olen aina saanut tärkeissä kisoissa harjoituksia parempia tuloksia. Kyllä, nämä olivat ensimmäiset paralympialaiseni ja kilpailutilanne etenkin sen metelin suhteen oli todella erilainen verrattuna EM- ja MM-kisoihin. Nyt tiedän, että ei kannatakaan aina etsiä sitä hiljaisinta harjoitusaikaa, vaan hälinässäkin on pako treenata.

Sen lisäksi, että tunnelma stadionilla oli mieletön – yleisö teki aaltoja ja kaikkea – oli ihanaa huomata, kuinka paljon koti-Suomessa kisoja seurattiin. Omalla FB-seinälläni oli pituushypyn ’kisakatsomo’, vaikkei IPC:n livelähetyksessä pituuskisaa näytettykään. Siellä oli useampi ihminen, jotka seurasivat kilpailun etenemistä tulossivulta ja päivittivät muille tilannetta. Tuntui upealta lukea kisan jälkeen niitä kommentteja ja konkreettisesti ymmärtää, miten moni ihminen oli mukana matkallani. Jos livelähetys olisi ollut, tuskin seinälleni olisikaan kerääntynyt sellaista vuorovaikutuksellista kisakatsomoa kuin nyt.

En ollut vielä Rioon mennessä täysin varma, jatkanko urheilua sen jälkeen miten suurella intensiteetillä tai etenkään siitä, jatkanko Tokioon saakka. Maailmassa on niin paljon muitakin asioita, joita haluaisin tehdä ja tällä tasolla urheileminen väistämättä vie hyvin suuren osan ajastani. Kun sitten asusteli pari viikkoa kisakylässä huippu-urheilijoiden keskellä, oma urheilijaidentiteettini vahvistui melkoisesti. Samalla tiesin haluavani jatkaa, vielä kovemmin ja paremmin. Ellei mitään suuria loukkaantumisia tapahdu, minut tullaan siis näkemään vielä monesti kilpakentillä. Tokioon täällä tähdätään!

Paralympiamatkan alku

Postauksen alku on kirjoitettu eilen (2.9.) lentokoneessa. Kisakylään saavuttiin aika myöhään ja olin aivan poikki melkein 24 tunnin matkustuksesta, enkä jaksanut enää ruveta laittamaan tekstiä nettiin.

*******

Vähän vaikea edelleen uskoa, että oikeasti olen tässä: istun lentokoneessa suuntana Rio de janeiro ja ensimmäiset paralympialaiseni. tätä kohti on tehty töitä aktiivisesti ainakin se 4 vuotta. Lontooseen oma tulokseni olisi riittänyt, mutta Suomen maapaikat eivät riittäneet minun lähettämiseen sinne. Siispä nyt paralympialaisdebyyttini.

Twitterissä ja Facebookissa olen kertonut, kuinka mainiosti viimeistelyharjoitukset kotimaassa ovat sujuneet. Tein harjoitusennätyksiä sekä 100 metrillä että pituushypyssä. Edelleenkään en ole treeneissä hypännyt pituutta 450 )tai Teneriffalla viime keväänä kerran hyppäsin), mutta tapanani on hypätä kisoissa paremmin kuin harjoituksissa. 100 metrin harjoitusennätysjuoksuussa kuvittelin siihen vähän itseäni edelle sen kilpakulppani, joka piti saada kiinni. Pituushypyssä ihan samanlainen mielikuva ei toiminut. Pelottavan hyviä harjoituksia kuitenkin!

Minua jännittää. Onhan paralympialaiset kiistämättä suurimmat kisat, joihin ole ikinä osallistunut. Olen nyt myös ensimmäistä kertaa matkalla paikkaan, jossa on niin suuri aikaero Suomeen verrattuna (6 tuntia). En tiedä, kuinka kroppani reagoi aikaeroon ja kuinka helposti palaudun siitä tai olen palautumatta. Aloitan kisani jo ensimmäisenä kisapäivänä, eli 8. päivä. Siihen ei ole hirveän pitkä aika. Vähän siis jännitän, kuinka olen mahtanut selvitä aikaerorasituksesta siihen mennessä.

Olen ensimmäinen suomalainen kisaamassa. Sillä saan varmasti huomiota suoritukselleni. Vaikka olen EM-kisamitalisti, olen tähän saakka ”selvinnyt” ilman suurempaa mediahuomiota. Paralympialaisten myötä varmasti minäkin sitä saan osakseni hieman enemmän. Sekös sitten vielä jännittää lisää, että millaista palautetta sitä sitten mediassa ja somessa saa – ihmiset eivät aina ole kovinkaan ystävällisiä urheilijoille. Toisaalta paraurheilijoiden saama kohtelu somessa on jonkin verran kiltimpää kuin vaikkapa hetki sitten päättyiden olympialaisten suomalaisurheilijoiden kohtelu.

Matkaletti: kaksi spiraalin muotoista lettiä molemmilla puolilla päätä. Letissä sinistä nauhaa.
Matkustusletit

Oman urheilemisen lisäksi Riossa jäänee aikaa muuhunkin. Pitää ainakin koettaa mennä katsomaan muiden suomalaisten suorituksia. Sen lisäksi olen asettanut itselleni haasteeksi tehdä matkan aikana joka päivä erilaisen letti. Ensin pohdin vaan jokaiseen kisasuoritukseeni (satasen alku- ja toivottavasti välierät, pituushyppy) erilaista lettiä, mutta miksipäs sitä ei sitten joka päivä lettejä väkertelisi. Olen katsonut inspiraatioksi paljon lettivideoita YouTubesta, mutta silti jää nähtäväksi, kuinka mahtaa ideat riittää koko 19 päivän matkaan. Letteilyäni ja muita kuulumisiani Riosta voi seurata Twitterissä (@ronjao) ja Facebookissa, ehkä myös Instagramissa, jos muistan tunnukseni. Enköhän vielä blogiikin kirjoita reissun aikana.

*******

Ensimmäinen päivä kisakylässä on lähtenyt käyntiin. Matkustuksen jälkeen uni maittoi. Tänään ohjelmassa lähinnä rentoa oleilua, ympäristöön, ilmastoon ja aikaeroon totuttelua. Pieni kierros kisakylässä tuli jo tehtyä ja löytyi ainakin aika paljon suihkulähteitä.

Vajaa viikko siihen, että pääsen radalle. En malttaisi odottaa!

P.s. Kannattaa seurata myös Paralympiakomitean Twitteriä ja Facebookia, niin kuulee muidenkin huippujen suomalaisten kuulumisia. Kisaohjelmakin on hyvä katsoa etukäteen, jotta tietää viritellä kisakatsomon oikeaan aikaan.

Seuraava kilpailukoitos paralympialaisissa

Viime viikolla treeneissä keskustelimme valmentajan kanssa siitä, kuinka pitkälle pitänee hypätä, jotta pääsee finaalikierroksille. Samalla hyppypaikalla treenannut toinen urheilija kysyi: ”Mitkä kisat sulla on tulossa?” Siihen kun vastasi ”paralympialaiset”, oli olo kummallinen. Vasta siinä hetkessä taisin kunnolla tajuta, että tosiaan, ihan oikeasti, seuraava kisatapahtumani on Rion paralympialaisissa. Olen päässyt urheilu-urallani niin pitkälle, että minut on oikeasti valittu Suomen paralympiajoukkueeseen 26 muun huipun urheilijan kanssa.

Kisareissun alkuun on reilut kaksi viikkoa. Jännittää, kuten varmasti kuuluukin. Enää 22 päivää, niin olen juoksemassa Rion stadionilla 100 metriä (tai olen jo juossutkin). Onnekseni sivulaji on ennen päälajia, niin pääsee toivottavasti pahimmat kisajännitykset purkamaan.

Kesän aikana olemme muuttaneet pituushypyssä opastustekniikkaa. Voisi sanoa, että nyt hyppään kuten muutkin maailman huiput. EM-kisoissa hyppäsin vielä vanhan opastustekniikan kanssa, josta esimerkkiä näkee sivupalkissakin olevasta ”kohti Rioa” -videosta. Oppaani Jesper siis aiemmin on seissyt hiekkakasassa antamassa ääntä. Arvokisoissa ei yleensä ole annettu seistä hiekassa, vaikka säännöt eivät sitä suoraan kielläkään. Siispä Jesper on mennyt kasan taakse ja huutanut sieltä äänensä käheäksi.

Nykyään opastus hoidetaan ponnistusalueen kohdalta. Paralympiakomitean Instagramissa on video, josta näkyy, miten homma hoituu. Käytännössä siis juoksen suoraan Jesperiä päin ja hän siirtyy sivuun ihan viimeisten askelten aikana. Etuja edelliseen ensinäkin se, että välimatka minun ja oppaan välillä on paljon pienempi, joten vähän huonommissakin olosuhteissa kuulen paremmin opastuksen. Toiseksi Jeppe pystyy helpommin omalla liikkeellään/äänellään ohjaamaan, jos meinaan juosta vinoon.

Alkuun oli hieman pelottavaa juosta päin toista. Vaikka sehän ei ole edes minun vikani, jos törmään – silloin opas on väistänyt liian myöhään. Parit harjoitukset vaadittiin alle, ennen kuin oikeasti pystyin luottamaan, että kyllä se siitä ajoissa siirtyy pois eikä kolareita satu. Nyt on uudella tekniikalla kisattu kai neljät kisat. Toisinaan saatan edelleen vähän ”väistää” Jesperiä ja hypätä siksi vinoon, eri puolelle kuin hän väistyy sivuun.

Koko kausi on ollut sekä juoksussa että pituushypyssä melko nousujohteinen. Alkukesästä 100 metrin ennätykset paukkuivat huimasti, kun viimevuotinen SE 13,84 parani EM-kisojen finaalissa 13,57. Lahdessa Eliittikisoissa juoksin jo 13,50, mutta myötätuulta oli liikaa, joten siitä ei virallista ennätystä tullut. Niin ikään viimevuotinen pituushypyn SE 430 meni heinäkuun lopulla uusiksi, kun Veikkolassa hyppäsin 451. Se ei jäänyt kauden ainoaksi huippuhypyksi, sillä toissaviikonloppuna SM-kisojen tulokseksi tuli 450.

Aiemmat Rion paralympialaisten mitalitavoitteet pituushypyssä tuntuvat tällä hetkellä hieman saavuttamattomilta, koska maailmalta on viimeisen 1,5 vuoden aikana ilmestynyt muutama varsin kova pituushyppääjä. Maailmanennätyskin meni heinäkuussa uusiksi, kun brasilialainen hyppäsi 546 (edellinen ME 521 oli vuodelta 1999). Tiedän kuitenkin pystyväni hyppäämään Riossa paremmin kuin ennen. Vaikka treeneissä ei hirveästi ole neljän ja puolen metrin hyppyjä näkynyt, ei se huoleta. Minä olen ennen kaikkea kisahyppääjä. Kun ranking-listaa katsoo, olen ennätykselläni 6. Matkaa listan kolmanteen hyppääjään on vain 16 senttiä. Jos se ME-nainen unohdetaan, rankingin sijoilla 2-9 ei ole hirvittävän suuria eroja. Sinänsä mahdollisuuksia on siis kuitenkin vaikka mihin.

Urheilun ulkopuolella kesäni on ollut aika rankka. Olen opiskellut ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Sokeana muutto on vielä hieman enemmän stressaavaa, kun uuden ympäristön ja uusien reittien opetteleminen on vaikeampaa. Jälkiviisaana voisi todeta, ettei Rioon valmistautuessa ehkä olisi kannattanut ottaa kesäopintoja. Opiskeluitakin on silti saatava eteenpäin. Kaikesta tästä johtuen olen ollut välillä hyvin väsynyt, hieman edelleen. Teen parhaani, että väsymys ei häiritse harjoittelemistani. Otan siis rennosti aina kun voin.

Mahtavaa on, että minä todellakin lähden Rioon!

Pienijalkaisen tilitys

Minulla on pieni jalka. Olen vuosikaudet käyttänyt liian suuria kenkiä ihan vaan siksi, että pienempiä on ollut vaikea hankkia. Ja pysyyhän ne kengät jalassa, kun laittaa nauhat riittävän kireälle, vaikka varpaissa olisikin sentti-kaksi ylimääräistä tilaa. Olen siis ollut varsin tottunut isokenkäisyyteen, eli yleensä kokoon 36. Syynä myös se, ettei lastenosaston perhos- ja Barbi-kengät ole niin houkutelleet, eikä aikuisten kenkiä niin vaan löydä oikeassa koossa.

Sama isokenkäisyys on vallinnut myös urheilujalkineissani: kun vaan lenkkarin nauhat vetää riittävän kireälle, niin kyllä se kenkä jalassa pysyy.

Pari vuotta sitten hankin varmaan ensimmäiset oikeasti oikean kokoiset kengät sitten lapsuuden. Ne olivat sandaalit kokoa 33,5. Siitä jotenkin havahduin, että onpa oikeasti aika kivaa, kun on oikean kokoiset kengät jalassa. Tämä havahdukseni johti lähinnä siihen, että ostin pienet korkokengät, vuosi sitten myös vilkkuvat tarralenkkarit lastenosastolta. Ajatus oikean kokoisista kengistä ei ihan hirveästi siirtynyt urheilukenkiin: ostin pienimmät naisten mallia olevat lenkkarit, jotka löytyi (Asicsen 35,5) ja etsin pituushyppy- ja pikajuoksupiikkareista ne koon 36 piikkarit, jotka tuntuivat pienimmiltä. Tai sitten ne ainoat, jotka löysin sitä kokoa. Pienempiä erikoispiikkareita ei vaan tehdä, enkä jostain syystä sitten lenkkareitakaan ole ostanut junnumallisina.

Tyytyväisenä olen siis juossut ja hyppinyt vuosia liian suurilla kengillä. Nyt isovarpaan kipeytymisen kanssa enemmän ja vähemmän taistellessani mieleen tuli, että voihan yksi kipeytymisen syy olla myös liian isot kengät: jos minun päkiä on eri kohdassa kuin kengän päkiä, joutuu jalka todennäköisesti tekemään töitä vähän väärin. FTK:n fyssari oli kanssani samaa mieltä, että hyvinkin varmasti on yksi osasyy (ellei sitten peräti se kaiken alku). Jalat on kuitenkin tärkein työvälineeni ja haluan kävellä vielä toivottavasti monta vuosikymmentä, niin miksi en kiinnittäisi jalkineisiin enemmän huomiota?

No, kuten todettua, niitä erikoispiikkareita ei yksinkertaisesti löydy pienemmässä koossa kuin 36. Ei siis auttanut kuin mennä junnupiikkareiden puolelle, eli yleispiikkareihin.

Tilasin netistä yleispiikkareita kokoa UK 2 ja 2,5 (34 ja 35). Mietin vähän, että ne pienemmäktin tuntuvat siltä, että voisi vielä pienemmät jalkaan vetää. Kävin sitten Puhoksen InterSportissa kokeilemassa piikkareita kokoa 33. Kaupassa tuntuivat hyvältä, mutta myöhemmin testaillessani totesin, että on kyllä varpaat ehkä jo vähän liian tiiviisti ja minun kantapää on ehkä aavistuksen isompi kuin keskiverto 33-koon jalan kantapää, joten ei sitten oikein istunut jalkaan ja kävin ne palauttamassa. Päädyin siis lopulta Briteistä tilaamiini Adidaksen yleispiikkareihin kokoa 34. Samalla hankin myös lenkkarit oikeassa koossa ja vähän hyödyinkin pienestä jalastani; junnukenkiä kun ostaa, on hinta huomattavasti pienempi.

Vanha hyppypiikkari ja uusi yleispiikkari rinnan. Kokoeroa ainakin sentti.
Nykyinen ja entinen hyppypiikkari rinnan

Nyt alkaa piikkareiden koko olla kohdillaan ja päkiäni siellä, missä kuuluu. Kengän ominaisuudet pituushyppyyn eivät ehkä ole niin hyvät, kuin oikeasti lajipiikkareissa olisi. Pituushyppypiikkarin pohja on jäykempi ja päkiä enemmän koukussa kuin tuossa yleispiikkarissa – mutta kyllä niillä nyt silti hyppää. Haaveilen oikean kokoisista lajipiikkareista… Voisihan siinä senttejäkin tulla lisää, kun välineet olisi oikeasti kunnossa.

Toisena pääsiäispäivänä on Pajulahdessa kisa, jossa tavoitteena olisi päästä takaisin ranking-listan 5. sijalle. Sillä käytännössä varmistaisin Rion kisapaikkani. Tämänhetkinen sijoitukseni on 7, kun japanilaisen lisäksi yksi kiinalainen kävi hyppäämässä pidemmälle kuin minä. Ei tarvitsisi kuin 17 senttiä nykyistä ennätystäni parantaa. Saas nähdä, miten niillä uusilla piikkareilla nyt sitten tositoimissa hypätään!

Leiri päättyi, apurahaurheilijan arki alkaa

Eilen oli tasan puoli vuotta Rion paralympialaisten avajaisiin. Eilen julkistettiin myös OKM:n urheilija-apurahojen saajat. Minä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan tähän tukiurheilijoiden joukkoon, 5000 euron ”nuoren urheiljian” apurahalla. Minun urheilijuuteni on siis vähän niinkuin tunnustettu.

Kuten aina, apurahapäätöksistä, niiden kriteereistä, summista ja valituista urheilijoista voisi keskustella näin päätösten jälkeen. Minullakin olisi aiheeseen sanottavaa, mutta en nyt tartu siihen, vaikka sinänsä hedelmällinen aihe olisikin. Ei minulla nyt niin painavaa mielipidettä ole, ja joka tapauksessa olen itse iloinen, että nyt minulla on oikeus, suorastaan velvollisuus, urheilla ja treenata kovaa. On ehkä helpompi selittää yliopistollakin urheilupoissaoloja, kun kukaan ei voi ainakaan kiistää, etten olisi urheilija.

Tänään on ensimmäiset treenit Teneriffan leirin jälkeen. Viikon treenitauko oli tarpeen, kun kroppa oli varsin väsynyt leirin päätteeksi. Ei sinänsä mikään ihme, jos treenejä on noin kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti arkena.

Loppu leiri väsymyksestä huolimatta meni ihan mukavasti. Etenkin pikajuoksun osalta. Toiseksi viimeisessä harjoituksessa Teneriffalla juoksin 100 metriä pystylähdöllä ja käsiajalla nopeammin kuin koskaan ennen. Olin vähän hämmästynyt, että mites se nyt niin kovaa meni. Nyt odotan enää kisoja, joissa pääsisin näyttämään, mihin minusta onkaan! Vielä pitäisi malttaa…

Viimeiseen pituusharjoitukseen en sitten ollut ihan niin tyytyväinen. Ei se nyt huonoin mahdolinen ollut, mutta eipä juuri hyvää sanottavaakaan ole. Melko epätasainen. Väsymys näkyi siinä harjoituksessa hyvin selvästi. Ehkä nyt viikon tauon jälkeen jalat on riittävän palautuneet, jotta pituuskin taas kulkee paremmin.

Teneriffalla tosiaan pidennettiin vähän pituushyppyni vauhtia. Tuollaiset muutokset on hyvä tehdä ulkona, koska yleisesti ottaen ulkona on helpompi hypätä kuin sisätiloissa. Ympäristön äänet ja kaiut ovat erilaiset. Tänään pitäisi sitten mennä taas Myllyyn hyppäämään uudella vauhdilla. Jännää saada tietää, miltä siinä kohtaa vauhdinottorataa oikein kuulostaa, josta nyt sitten lähden. Aiemmassa kohdassa oli ilmastointiputki juuri yläpuolella humisemassa.

Leiriltä kotiutuminen tarkoittaa myös sitä, ettei enää voikaan miettiä pelkästään urheilua. Sielläkin opiskelin, enkä sitten enää oikein muuta tehnytkään. Nyt on tenttejä, ruuanlaittoa, kotitöitä… Ainainen leiri olisi tavallaan kiva, vaikka on se hotellielämä vähän väsyttävää. On myös ihan mukava, että sentään jaksaa ajatella muutakin kuin urheilua. Voi esimerkiksi soittaa luuttua. Teneriffalla oli toisaalta mukavan lämmin… Puolensa kaikessa.

Nyt tenttiinlukua, sitten treenit. Tästä se taas jatkuu.

#kohtiRioa

Paralympiavuotta on nyt noin kuukausi takana ja Rion paralympialaisten alkuun on reilu 8 kuukautta. Vuosien tavoite lähenee siis vauhdilla.

Vuoteni alkoi treenitauolla. Viime kesästä alkaen vasemmasta jalasta ukkovarpaan tyvinivel on ollut enemmän tai vähemmän kipeä. Syksyllä kävin sitä näyttämässä lääkärissä, mutta oikein mitään selkeää syytä ei löytynyt. Pidin taukoa ja lokakuussa Dohan MM-kisoissa varvas ei ollut ongelmana (penikat ehkä vähän). Ylimenokauden jälkeen, uuden treenikauden aluksi varvas taas kipeytyi – ja kipeytyi enemmän kuin syksyllä.

Kävin taas YTHS:n lääkärillä, mutta ei se vieläkään osannut sen enempää sanoa. Lähinnä totesi, että selvästi ”harrastukseni” kipeyttää varvasta ja hänen ainut ratkaisunsa oli pitää taukoa. Sain kuitenkin lähetteen fysioterapeutille ja meninkin seuraavalla viikolla Fysioterapiakonsulttien (FTK) Jannelle.

Janne löysi vasemmasta nilkastani liikerajoitteita. Vähän ruksautteli niveliä ja johan alkoi liikkeet onnistua paremmin. Myös varvaskipu jäi käytännössä siihen. Ennen fyssarilla käymistä sattui, jos (kun) seisoin varpaillani. Käynnin jälkeen ei sattunut ja varvastelinkin ihan siitä ilosta: oli niin hauskaa, kun yletin ilman koroketta laittamaan pyyhkeen kuivumaan, kun kerta pystyin paremmin seisomaan varpaillani!

Käsittelyn lisäksi sain Jannelta muutamia liikkeitä, jotka ylläpitävät nilkan liikkuvuutta ja toisia liikkeitä, jotka vähän opettavat nilkkaa toimimaan oikein. Olin jo ehtinyt pelätä, että onko tulevaisuuteni täynnä kipua; vaikka pystyisinkin treenaamaan kipulääkkeiden kanssa ihan hyvin, paheneeko ongelma. Janne palautti uskoni maailmaan ja siihen, että tämä pulma on kyllä ratkaistavissa. Oli harvinaisen helpottava fyssarikäynti se!

Viime viikonloppuna kilpailtiin parayleisurheilun halli-SM-kisoissa. Tämä harjoituskauteni alkoi siis vähän heikosti, kun varvaskipuiluiden lisäksi olin ensimmäisen kuukauden aikana kaksi viikkoa flunssassa. Kovin paljoa en siis ollut ehtinyt treenata ennen SM-kisoja. Samalla viikolla minulla oli pari hyppyharjoitusta, kun edellisestä pituushyppykerrasta olikin ollut jo kuukausi aikaa (ja se taisi olla tyyliin ensimmäinen hyppykerta sitten MM-kisojen). Hyppäsin kuitenkin Pajulahdessa paremmin kuin ikinä ennen tammikuussa. Dohassa tein pituushypyssä uuden ennätyksen (430) ja nyt hyppäsin vaan sentin päähän siitä.

Odotukseni tälle vuodelle ja kesän kilpailukaudelle ovat aika korkealla, kun tässä vaiheessa vuotta, risaisella harjoituskaudella tulokseni ovat tuollaisia. MM-kisoissa sijoitukseni oli 5. Paralympialaisista lähden ehdottomasti hakemaan korkeampaa sijaa.

Edellisestä blogikirjoituksesta on käytännössä vuosi. Olen tämän viimeisen vuoden opiskellut niin ahkerasti, ettei sen ja treenaamisen jälkeen ole enää liiemmin irronnut aikaa blogin päivittämiselle. Nyt, kun urheilullinen tähtäimeni lähestyy, koen tarpeelliseksi myös kirjoittaa matkastani Rioon ja matkastani huipulle enemmän. Toivottavasti olet mukana matkallani!