Matkalla huipulle

Positiivisuus hukassa

Välillä on vähän vaikeaa pitää positiivista ja hyvää treenimieltä yllä. Juuri nyt enimmäkseen v**utta ja vihaan refluksiani.

Kävin ravintovalmentajalla ja sain apua ruokailuihini. Refluksi takia painoni putosi parissa kuukaudessa kuutisen kiloa (kun oli paha olo ja syömisestä tuli paha olo, oli helpompi jättää syömättä…), joista nyt muutamassa viikossa on puolet tullut takaisin. Jos jotain hyvää refluksista pitää löytää, niin saatan ehkä viimein oppia syömään kunnolla ja säännöllisesti, koska on yksinkertaisesti pakko.

Ruokailun parantamisella ja riittävän hyvällä lääkityksellä olo on tuntunut hyvältä. Toisinaan ehdin jo unohtaa, että minulla mitään vaivoja onkaan. Lihaskuntotreenejä olen tehnyt suurella motivaatiolla – ei muuten ole aiemmin ollut näin paljon intoa pelkkään kotona tehtävään lihaskuntotreeniin – ja ilman vatsaongelmia. Istumaannousut on tosin pitänyt korvata lankuttamalla, mutta ehkä se onkin parempi liike.

Viime viikolla, hyvien lihaskuntotreenikokemusten jälkeen, uskaltauduin taas ihan lajitreenien pariin. Pikajuoksu oli ihanaa! Eikä mahakaan valittanut. Pituushyppytreenitkin piti olla siinä pari päivää myöhemmin, mutta ne loppui lyhyeen, kun nyrjäytin nilkkani.

Nilkka toipui viikonlopun yli riittävästi pyörähdyksestään ja teipin kanssa tuettuna siis tiistaina menin intoa puhkuen hyppäämään pituutta. Sellaisen kevyen kuuden hypyn treenin pystyi tekemään suuremmitta ongelmitta, vaikka kyllä refluksioireet selvästi siitä hyppelystä vähän paheni. Ei kuitenkaan tekemistä haitannut. Hyppäsinkin kai peräti parin kuukauden hyppytauosta huolimatta oikein kelvollisia treenihyppyjä, valmentaja ihan hämmästyi.

Tiistaina olin vielä siis positiivisella mielellä: ehkä refluksi ei sittenkään häiritse urheiluani kovin paljon. Mitä siitä, että hyppytreenin jälkeen koko loppupäivän tuli vähän kaikki ruoka ylös, kun ei se lääkkeiden ansiosta sentään sattunut. Ja kun hyppääminen sujui niin hyvin, niin kyllähän minä kesän kisoihin mennessä olen taas jo loistavassa kisakunnossa.

Miksi nyt sitten positiivisuus on kaukana, kun ensimmäiset lajitreenit menivät noinkin hyvin? No… Ilmeisesti pituushyppytreenin vaikutus mahaani oli vielä vähän pidempi kuin vain se loppupäivä. Eilen, siis kaksi päivää hyppyjen jälkeen, kävin taas juoksemassa. Parin vedon jälkeen oli aika huono olo. Kolmannen vedon jälkeen oli vielä huonompi olo. Koko loppupäivän oli karsea olo.

Ensin viime viikolla kunnon pikajuoksutreeni, ei ongelmia. Sitten tällä viikolla pituushyppytreeni ja vatsassa tuntuu monta päivää. Ärsyttää.

98 päivää MM-kisojen alkuun.

Urheilematon urheilija

Tältä treenikaudelta en ole taas oikein kirjoitellut. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei urheilustani ole ollut mitään sanottavaa. Tai syksyllä oli tarkoitus kirjoittaa siitä, kuinka sujuu kuntosalilla käynti yksin sokkona. Kirjoitus odotti sitä, että olisin käynyt toisenkin salitreenin tekemässä yksinäni, mutta vieläkään sitä ei ole tapahtunut.

Siinä marras-joulukuun vaihteessa alkoi vatsa oireilla: syömisen jälkeen kovia kipuja ja liikkuminen pahensi oloa. Ensimmäinen arvio mahakatari (käytännössä siis ärtynyt vatsalaukun limakalvo) ja närästyslääkettä naamaan. Treenaamaan ei kauheasti kyennyt. Hiukan vatsan olo parani närästyslääkkeillä ja Pepsi maxia välttelemällä, joten uskaltauduin treeneihin. Siitä seurasi taas huono olo ja kipuja useammaksi päiväksi. Sama meno jatkui siis. Joulukuun aikana kävin kahdesti treenaamassa.

Useampi lääkekuuri ei mahaani parantanut, joten mahakataria se ei ollut. Verikokeita ja lähete jatkotutkimuksiin, koska verikokeiden perusteella ei kyse ollut myöskään keliakiasta tai helikobakteerista, eikä YTHS:llä ollut mahdollista tehdä esimerkiksi vatsan tähystystä. Välillä yritin selvitä ilman närästys- tai happosalpaajalääkkeitä, mutta niin tuskaista oli, että pakkohan niihin oli palata. Treeniä sen verran, mitä olo antoi myöden. Syöminen väheni, koska kaikesta tuli kipuja tai huono olo ja paino tippui useamman kilon, joten ei kropassa kyllä energiaakaan siihen treenaamiseen liiemmin ollut.

Itse googlaillessani ja vaikka mitä netistä lukiessani päädyin refluksitautiin: vatsalaukun sisältö pääsee nousemaan ruokatorveen ja happamana ärsyttää sitä aiheuttaen kipua. Toisinaan mahan sisältöä nousee kurkkUn asti. Samaan ne lääkäritkin päätyivät ja aiemmin ajatuksenakin kammottaneessa vatsalaukun tähystyksessä selvisi syyksi palleatyrä. Ruokatorven alaosan pitäisi sulkeutua niin, ettei mahan sisältö pääse takaisin ylöspäin. Minulla se oli tähystyksessä viitisen senttiä auki.

Joulu-helmikuun aikana olen treenannut yhteensä 13 kertaa. SM-kisoissa tammikuussa kävin kyllä, vaikka tulokset jäivät kohtalaisen heikoiksi, kun maha sielläkin vaivasi. Tällä hetkellä en treenaa: yritän saada lääkkeiden, tarkan syömisen (pitää välttää pahimpia oireita aiheuttavia ruoka-aineita ja yrittää syödä mieluusti niin, että sitä painoakin tulisi vähän takaisin) ja muun vastaavan refluksihoidon avulla tilanteen sen verran rauhallisemmaksi, että urheilu olisi mahdollista. Sitten, kun itsestäni tuntuu siltä, että kykenen juoksemaan ja hyppimään ilman oireita, voin treenata. Nyt en pysty kevyttä lihaskuntotreeniä rankempaan. Siinäkin pitää välttää liikkeitä, jotka hölskyttävät liikaa vatsaa tai muutoin ovat ongelmallisia.

Palleatyrän aiheuttaman refluksitaudin pystyy korjaamaan leikkauksella. Leikkauksissa on kuitenkin aina riskinsä ja tämän kyseisen leikkauksen jälkeen yleisesti sitten muita ongelmia, jos refluksioireet poistuvatkin. Minun kohdallani kirurgi ei siis ollut vielä halukas leikkaamaan: parempi, jos saadaan oireet kuriin muilla keinoin. Tilannetta seuraillaan ainakin puolen vuoden ajan. Palleatyrä/refluksi ja ponnistusta vaativat lajini eivät oikein sovi yhteen, mutta kirurgin mukaan ei se leikkauksella korjattu palleatyräkään välttämättä toimi ponnistuslajien kanssa.

Välillä urheilusta katosi jo ilokin. Marraskuun jälkeen minulla on tainnut olla yksi tai kaksi treeniä, joissa ei tuntunut kovin pahalta. Jatkuvat kivut ja huono olo treenatessa tai viimeistään sen jälkeen syövät kyllä intoa. Nyt, kun en taas ole treenannut pariin viikkoon ja se on lääkärinkin taholta kielletty, halu liikkumiseen olisi kkyllä todella kova… Ei auta. Ensin pitäisi saada oloni parantumaan edes niin, että noin muutoin elämästä ja arjesta selviää kivuitta.

Palo treeni- ja kilpakentille on suuri. Kärsivällisyys tilanteessa, jossa kukaan ei pysty sanomaan, milloin voin taas urheilla, on mitätön. En tiedä, olenko kesän MM-kisoihin mennessä edes treenikunnossa, kisakunnosta puhumattakaan. Juuri nyt se tuntuu epätodennäköiseltä. Epävarmuus tulevaisuudesta syö ehkä eniten.

Voinpahan nyt keskittyä opiskelemiseen ja kandini kirjoittamiseen.