Yleinen

Sisuskalut uuteen uskoon – Hei hei, refluksitauti!

Tasan vuosi sitten oli Rion paralympialaisten avajaispäivä. Minä seurasin avajaisia Suomen toimiston telkkarista, koska seuraavana päivänä oli sadan metrin kisa. Tänään en valmistaudu kilpailusuoritukseen vaan leikkaukseen.

Refluksitauti on melko tehokkaasti häirinnyt urheiluani ja arkeani tänä vuonna. Heinäkuussa MM-kisoissa olin tyytyväinen, että kykenin hyppäämään kaikki kuusi kisahyppyä – kisan jälkeen istuin penkillä ja itkin kivusta. MM-kisoista palattuani treenasin lähinnä höntsäilymielessä keihästä, en juossut tai hypännyt. Oli vähän inhottavaakin tajuta, miten paljon omat lajini pahensivat refluksioireita. Ilman juoksemista tai hyppäämistä oli paljon parempi olo. Vähän siinä kävi mielessä sekin, että olisin saattanut selvitä helpommalla huhti-heinäkuun, jos en olisi urheillut…

Tänään olen siis menossa leikkaukseen, sisuskaluni pistetään hieman uuteen uskoon. Löysä ruokatorven alaosa kiristetään niin, ettei vatsalaukun sisältö pääse enää nousemaan ylös ruokatorveen. Elän vakaasti siinä toivossa, että tämän päivän jälkeen saan sanoa refluksitaudille ”hei hei”, eikä minulla olekaan enää jatkuvaa närästystä ja huonoa oloa. Ehkä voisin taas urheillakin kunnolla!

Siitä, että pääsen leikkaukseen, kiitos kuuluu Paralympiakomitealle ja Folksam-vakuutusyhtiölle. Sain tänä vuonna Paralympiakomitean kautta Folksamin sairaskuluvakuutuksen, joka on tullut todella tarpeeseen: viimeisten yhdeksän kuukauden aikana olen rampannut lääkärissä ja tutkimuksissa ehkä enemmän kuin ikinä, nyt vielä sitten leikkauskin. Pitihän minun ottaa vakuutuksesta kaikki ilo irti!

Tyylikkäästi myös aloitan uudessa työssäni heti kolmen päivän jälkeen sairaslomalla.

Nyt istuskelen heräämössä odottamassa anestesialääkäriä. Kohta minua viedään.

Uuden koti/blogisivun alku

Olen kirjoittanut Näkemättömin silmin -blogia vuodesta 2008. Myöhemmin rinnalle tuli urheilijuutta käsittelevä Matkalla huipulle, kun urheilujuttuja tuli paljon ja mielestäni ne oli järkevintä erottaa muista kirjoituksistani selkeästi eri paikkaan.

Kolme vuotta sitten minulle ehdotettiin kahden blogini yhdistämistä. En ollut silloin valmis niin radikaaliin toimintaan: olihan jutut kahdessa eri blogissa ihan erilaisia. No, tänä keväänä alkoi tuntua siltä, että ihan turhaan ylläpidän kahta blogia. Okei, kirjoittelen urheilijaelämästä ja elämästä sokkona, vähän myös kaikenlaisista saavutettavuusjutuista… Mutta koska kaikki tämä on osa minua, miksei sitten samassa blogissakin? Siispä nyt, kaikki tekstini löytyvät samasta osoitteesta.

Aloitin blogien yhdistämis- ja kotisivuprojektini joskus huhtikuun puolivälin jälkeen. Näin kauan siinä meni. Tähän hommaan on kuulunut monen monta vaihetta, jotka lopulta johtivat siihen, että valmiiksi ylläpidetyn WordPress.com-sivuston sijaan järjestin itselleni palvelintilaa ja pystytin WordPress-sivustoni itse sinne. Olen päässyt lukemaan ja muokkaamaan myös php-koodia, koska pitihän minun saada sivuni saavutettavuusasiat kuntoon.

Vanhoissa teksteissäni saattaa olla kummallisuuksia siirtoprosessin jäljiltä. Esimerkiksi kuvat ovat todennäköisesti rikki, valitettavasti. Tekstien kategoriatkin ovat vähän mitä sattuu. Lopputulos ei ole suinkaan täydellinen, mutta ainakin on tekstit nyt samassa paikassa.

Tämän kaiken kotisivurakenteluhässäkän takia olen jättänyt kirjoittamatta mainioita kirjoitusaihioitani noin 1,5 kuukauden ajalta. Lähiaikoina minulta todennäköisesti syntyy useampi teksti, jotka ovat vain odotelleet, että saan sivuni julkaisukuntoon.

Niin että tervetuloa! Ja palataan asiaan!

Palveluita kaikille, osa 3

Blogipostaussarjani viimeisessä osassa otan oikeudekseni laajentaa ajatuksen palveluista myös laitteisiin. Lue ihmeessä myös osa 1 ja osa 2.

*******

Olisi nautinnollista, jos kaikkia käyttäjiä mietittäisiin myös laitevalmistajien suunnittelupöydässä. Palvelutilanteisiin sisältyy usein erilaisten laitteiden käyttöä, maksupäätteitä tai vuoronumeroautomaatteja. Palveluntarjoaja ei ehkä pysty aina täysin vaikuttamaan siihen, kuinka hyvin laitteet ovat suunniteltu kaikille. Kokemukseen palvelutilanteesta kuitenkin kuuluu myös se, kuinka toiminta laitteiden kanssa onnistuu vai onnistuuko.

Laitteita toki on myös kotona. Koen sen hyväksi ”palveluksi”, jos ylipäänsä pystyn käyttämään kodinkoneita tai viihde-elektroniikkaa. Yhä parempi on, jos käyttö ei vaadi erityisesti säätämistä.

Kotiin hankittavien laitteiden kohdalla tärkein valintakriteeri on, pystynkö minä käyttämään laitetta itsenäisesti. Unelmatapauksessa tietenkin kaikkien laitteiden käyttäminen onnistuisi myös sokkona, mutta todellisuus on toinen. Oli aika vaikeaa löytää viime kesänä pyykinpesukone, jota pystyn itse käyttämään. Vaatimuslista:

  1. Fyysiset nappulat, ei hipaisunäppäimiä
  2. Nappuloissa ääni painettaessa tai selkeä tuntuma siitä, onnistuiko painaminen
  3. Pyöritettävän ohjelmavalitsimen kohdalla selkeästi tuntuvat askellukset tai valitsin, jossa ohjelmat sijaitsevat fyysisesti tietyssä kohdassa (esim. käännä valitsin kello kuuteen, aina on sama ohjelma)

Näidenkin vaatimusten kanssa minun pitää edelleen muistaa, kuinka monta askelta sitä ”pyöritintä” pitää kääntää mihinkin suuntaan ja mikä niistä nappuloista olikaan linkousnopeus ja… Onneksi muistan riittävän hyvin (no oikeasti en edes taida muistaa, oletusohjelma on ihan sopiva yleensä). Hipaisunäppäimillä toimivaan induktiolieteen taas on merkitty kohotarroilla näppäinten paikat, mutta ei sekään nyt aivan aukotonta ole.

Julkisissa tiloissa käytetään kosketusnäyttölaitteita infotauluina, jonotusnumerolaitteina, ilmoittautumisautomaatteina… Eikä niitä pysty käyttämään sokkona mitenkään. Fyysisten nappien kohdalla voi sentään opetella, mistä laitteen painikkeesta tapahtuu mitäkin, ja käyttäminen saattaa sokkonakin onnistua. Kosketusnäytöllä ei mitenkään. Miksei? Käytänhän minäkin päivittäin iPhonea ja iPadia ja rakastan kosketusnäyttöä, koska sillä voin tehdä paljon asioita. Kosketusnäytön käyttö itsessään ei siis ole sokeallekaan mahdotonta, kunhan mukaan liitetään toimiva ruudunlukuohjelma ja muuta pientä. Puhuvat ne pankkiautomaatitkin nykyään, joten miksei muutkin laitteet? Kuulokeliitännällä varustettuun infotauluun voisi sokea liittää omat kuulokkeensa ja saada siten laitteeseen ruudunlukuohjelman päälle. Näppärää!

Niille mainitsemilleni maksupäätteillekin minulla on pari yksinkertaista ”vaatimusta”: painalluksista kuuluu ääni (tai vähintään näppäinten tuntuma on niin selkeä, että siitä voi varmasti tietää painalluksen menneen perille) ja hyväksytystä maksusta kuuluu ääni. Voisi ne laitteet myös ilmaista äänimerkillä senkin, milloin saa syöttää pin-koodin tai missä vaiheessa lähimaksuvälineen voi vilauttaa maksupäättelle.

Niin, pitää vielä todeta, että on niitä laajasti kaikki käyttäjät huomioivia laitevalmistajia. Ainakin Apple. Kun uusi Applen laite tulee markkinoille, voin olla varma, että myös minä pystyn sitä käyttämään. On aikas mukava tunne se (ei nyt puhuta siitä, miten käyttöjärjestelmäuudistukset toisinaan huonontavat käytettävyyttä VoiceOverilla… kuitenkin käyttö onnistuu). Joskus tuossa vuosi sitten talouteemme hankittiin Android-tv, jonka asetuksista kyllä löytyi TalkBack (Androidin käyttöjärjestelmän sisällä oleva ruudunlukuohjelma). En tosin vieläkään tiedä, miksi se edes on siellä – tv:n TalkBackia ei saanut puhumaan valikoita eikä kyllä mitään muutakaan. Ostin sitten telkkarin kaveriksi Apple-tv:n ja ihan ensimäisestä asennuksesta lähtien pystyin tekemään kaiken itse hyvin toimivan ruudunlukuohjelman avulla.

*******

Voisin puhua tästä vielä vaikka kuinka paljon. Haaveilen maailmasta, jossa palveluntarjoajat ja laitevalmistajat pitävät myös minua potentiaalisena asiakkaanaan ja suunnittelisivat palvelunsa kaikille. Tahdon saada loistavia asiakaskokemuksia, joissa minun tarpeisiini vastataan siinä missä kenen tahansa muunkin. Tahdon olla asiakas, jonka kokemuksella on väliä ja rahoja arvostetaan. Tahdon elää maailmassa, jossa digitaalisuus luo mahdollisuuksia, ei vähennä niitä.

Palveluita kaikille, osa 2

Blogipostaussarjani esteettömistä/saavutettavista palveluista jatkuu toisella osalla. Kannattaa lukea myös osa 1 ja osa 3.

*******

Hehkutetut uudet tai uudistetut palvelut saattavat tuottaa pettymyksiä, jos palvelun käyttö näkövammaisena ei onnistukaan. Mutta silloin ottaa päähän, kun jonkin hyväksi toteamani palvelun mobiilisovelluksen tai verkkosivun käyttöliittymä kaikessa hiljaisuudessa uudistuu ”hienommaksi ja paremmaksi”, eikä käyttö uudistuksen jälkeen onnistukaan enää apuvälineillä. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos säännöllisesti käyttämäsi hyvä palvelu yhtäkkiä sulkisikin ovensa sinulta, vaikka vieressä muut pääsevät sisään? Niinpä.

Olen käyttänyt Timma-palvelua kampaamoaikojen varaamiseen. Aivan täydellinen palvelu minulle, joka yleensä keksin haluavani kampaajalle niin pian kuin mahdollista: Timmassa saa näppärästi selattua monien kampaamojen aikoja samalla kertaa yhdestä paikasta. Timman iPhone-sovellus toimi ruudunlukuohjelman kanssa ongelmitta, kunnes viime viikolla sovellukseen tuli käyttöliittymäpäivitys. Luin päivityksen tiedot ja mietin kahdesti, uskallanko päivittää sovellukseni. Ei olisi kannattanut, sillä nyt aikojen selaaminen ei onnistu enää ollenkaan. Timman verkkosivukaan ei toimi ruudunlukuohjelmalla. Nyt kampaamoajan saadakseni kahlaan sitten monen kampaamon huonosti apuvälineillä toimivia nettiajanvarauspalveluita läpi ja menetän hermoni.

Minusta sokeana ja todella laiskana ruuanlaittajana on ihanaa, että ruokaa voi tilata ravintolasta kotiin kuljetettuna: säästyn ruuanlaiton vaivalta eikä minun tarvitse eksyillä matkalla ravintolaan, kun ruoka tuodaan luokseni. Pizza-online on pelastanut monta nälkäistä päivääni. Ruuan tilaus on onnistunut iPhone-sovelluksella tai verkkosivuilta ihan näppärästi. No iPhone-sovelluksen käyttö kyllä hankaloitui joskus vuosi sitten, mutta kyllä tilaaminen edelleen onnistui, mitä nyt vähän kärsivällisyyttä vaati. Enää ei onnistu. Verkosta ehkä saisi tilattua, mutta huonontunut sekin on – käyttö tosin kuulemma onnistuu, jos ottaa CSS-tyylit pois päältä.

Olisihan niitä muitakin kuin Pizza-online. Valitettavasti vaan Foodora tai Wolt eivät ole saaneet sovelluksiaan saavutettaviksi ruudunlukuohjelmalla. Muutosta odotellessa pitää tehdä ruuat itse.

Tietysti niitä parannuksiakin tapahtuu: mobiilisovelluksissa parannetaan saavutettavuutta ja aiemmin nimettömillä painikkeilla onkin nimi tai verkkosivulla linkkinä toimiviin kuviin on lisätty sanalliset kuvaukset. Ehkä henkilökohtaisesti isoin juttu on ollut Finnairin sivut, koska uudistuksen jälkeen ppaikan valitseminen lentokoneesta on mahdollista ruudunlukuohjelmallakin. Siis oikeasti, mielettömän siistiä!

Palveluita kaikille, osa 1

Halusin puhua esteettömistä/saavutettavista palveluista ja aloin pyöritellä mielessäni blogitekstiä jo melkein kuukausi sitten. Vajaat pari viikkoa taaksepäin Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kirjoitettiin mainiosti aiheesta ja siitä intoutuneena aloin kirjoittaa pyörittelemiäni ajatuksia ylös. Asiaa tulikin niin paljon, että tämä on kolmen tekstin mittainen postaussarja. Tässä ensimmäinen osa. Lue ihmeessä myös osa 2 sekä osa 3.

*******

Odotan palveluntarjoajaa, joka tarjoaisi alusta asti toimivaa palvelua kaikille asiakkaille. Ei ole väliä, onko kyseessä verkkopalvelu tai fyysinen palvelu, oikeastaan odottelen samaa myös monilta laitevalmistajilta.

Erityisesti digitaalisia palveluita tehdään usein ajatellen sitä innokasta edelläkävijää. Väitän, että vastaava pätee myös ei-sähköisiin palveluihin; ehkä ei ajatella edelläkävijöitä, mutta silti unohdetaan ihmisten olevan yleensä kaikkea muuta kuin keskivertoja. Kun uusi tai uudistettu palvelu – oli se sitten laite, verkkopalvelu tai vaikka terveysasema – avataan, palvelun äärelle ilmestyvät asiakkaat voivatkin tarvita jotain muuta saadakseen hyvää palvelua. Sitten korjataan ja sovelletaan tilanteen mukaan.

En sano, että korjaamisessa tai soveltamisessa sinänsä olisi mitään vikaa. Kyllä, portaisiin voi rakentaa pyörätuolirampin jälkikäteen, kun ensimmäinen pyörätuolikäyttäjä on asiasta huomauttanut. Valitettavasti se ensimmäinen pyörätuolikäyttäjä itse ei päässyt portaiden takia palvelun pariin ja on ehkä ehtinyt kertoakin jo eteenpäin, ettei sinne pääse. Sokealle asiakkaalle ravintolassa hyvä asiakaspalvelu ei välttämättä vaadi ruokalistoja pistekirjoituksella (vaikka se on kyllä kiva!), yhtä hyvin ravintolan henkilökunta voi tarjoutua lukemaan sen ääneen, toimia siis tilanteessa soveltaen asiakkaan tarpeiden mukaisesti.

Uusista ja uudistuvista palveluista saatetaan hehkuttaa jo reilusti etukäteen somessa, että nyt on tulossa jotain todella upeaa ja mahtavaa ja mullistavaa. Ehkä uusi ja mahtava on sitä sille keskivertokäyttäjälle tai innokkaalle edelläkävijälle, harvemmin jonkin erityisryhmän edustajalle. Haluatteko esimerkkejä? Tässä tulee sokean asiakkaan kokemuksia:

1. Reittiopas

HSL:n uusi Reittiopas julkaistiin helmikuun puolivälissä laajan uutisoinnin ja mainostuksen kera. Ehkä mahtava ja mullistava monille, käyttökelvoton sokeille. ”Esteettömyyttä parannetaan edelleen”, kertoi HSL Twitterissä. No kiva. En päässyt mukaan muiden intoon uudesta ja mahtavasta, odotan sitä hamaa tulevaisuutta, jolloin Reittiopas toimii hyvin myös minulle.

2. Celianet

Valtion erityiskirjasto Celia, joka tarjoaa kirjastopalveluita lukemisesteisille ja jonka suurena asiakasryhmänä ovat näkövammaiset, julkaisi pari viikkoa sitten uuden versio nettipalvelustaan Celianetistä (julkaisua edelsi parin viikon käyttökatko, jonka aikana ei pystynyt lainaamaan kirjoja ollenkaan). En tiedä, onko uusi Celianet oikeasti hyvä kenellekään. Sokealle käyttäjälle ainakin se on sekava, hankala, hidas ja oikeasti vaikeasti käytettävä. Celia kertoi uutisessaan tilaavansa ”lähiviikkoina” saavutettavuustestauksen asiantuntijataholta. Olen pöyristynyt siitä, miten saavutettavan tiedonsaannin asiantuntijataho on voinut toimia näin hövelisti. Saavutettavuustestauksenkin olisi voinut teettää ennen uuden Celianetin julkaisemista.

3. Kauppakeskus Ainoa

Tapiolassa kauppakeskus Ainoan laajennusosa avattiin muutama viikko sitten. Pyörähdin siellä avajaisviikonloppuna. Huomasin lattiassa näkövammaisia varten tehdyn ohjausraidan, joka kuitenkin on yhtä surkea kuin Kampissa: raita koostuu noin 15 cm pitkistä metallilistan paloista, jotka on laitettu ehkä 10 cm päähän toisistaan (nämä mitat on nyt aika arvioita, mutta kokoluokka jotain tämän kaltaista). Ilmeisesti arkkitehtien mielestä kivan näköinen, mutta sokealle valkoisen kepin käyttäjälle todella huono. Kun keppi menee jatkuvasti metallipalojen välistä, on ohjausraitaa hyvin vaikea seurata. Kaverini kuvasikin tästä hyvän videopätkän (valitettavasti ei ole julkinen), jossa hän seurasi metallipaloja kädellään kyykyssä kulkien. Kuulin jälkikäteen, että Ainoan hissit puhuisivat. Siellä hissillä kulkiessani en kyllä kuullut hissistä sanaakaan. Näkövammaisten kannalta kauppakeskuksen esteettömyyttä oli siis jopa ajateltu, mutta toteutus on käyttäjän näkökulmasta jäänyt vähän puolitiehen.

Hehkutetuissa uudistuksissa tai täysin uusissa palveluissa harmittaa, etten pääse samalla tavalla osalliseksi palveluista kuin muut. Joo, voi hyvin olla, että korjauksia tilojen esteettömyyteen tai verkkosivujen apuvälinekäyttöön tehdään myöhemmin ja se on hyvä asia. Kaipaan kuitenkin palvelua ja palveluntarjoajaa, joka haluaa tarjota alusta asti hyvän kokemuksen kaikille, ettei aina tarvitse odottaa sitä hamaa tulevaisuutta, kun esteettömyysasiat pääsevät todo-listalla eteenpäin.

Holman Prize -apurahalla kohti jalkapallounelmaa ja yli englannin ahdistuksesta

Olen hakenut 25 000 dollarin Holman Prize -apurahaa, jotta voisin lähteä Englantiin pelaamaan jalkapalloa ja opiskelemaan englantia the Royal National College for the Blind:iin. RNC:ssä on ”Football academy”, joka olisi mainio paikka jalkapallon pelaamisen opetteluun. Englannin ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksu olisi noin puolelta vuodelta arviolta 30 000 puntaa (maksun suuruuteen vaikuttaa se, mitä kaikkea haluaa opiskella).

Holman Prize -apurahaa varten tein pitchaus-videon (alla). Voit auttaa minua unelmani tavoittelussa tykkäämällä videosta YouTubessa – eniten tykkäyksiä kerännyt video pääsee suoraan finaalikierrokselle – sekä äänestämällä minua Holman Prizen kandidaattiblogissa.

Tämän 1,5 minuutin videon tekeminen oli työn ja tuskan takana ja vaati minulta itseni ylittämistä. Monet minut tuntevat ja blogiani pitkään lukeneet tietänevät, että englanti on ollut minulle aina haastavaa. Usein kaikki siihen kieleen liittyvä on ollut haastavan lisäksi myös ahdistavaa. Viimeisen parin vuoden aikana englannin luku- ja kirjoitustaitoni on parantunut huomattavasti, koska ohjelmointialalla ei yksinkertaisesti pysty välttämään englannin käyttämistä. Nykyään en siis enää ahdistu englanniksi lukemisesta tai kirjoittamisesta, mutta puhuminen… Se on järjettömän kamalaa. Käytännössä siis ongelmana on lähinnä uskallus; en useinkaan yksinkertaisesti ahdistukseltani kykene puhumaan englantia. Jos vain voin, sälytän puhumisen jollekulle muulle ja olen itse hiljaa.

Videon tekemiseen liittyvistä vaiheista ja siitä, miksi apurahaa niin kovin havittelen, kirjoittelin Facebookissa:

Olen jotakuinkin aina halunnut pelata jalkapalloa. Siitä lähtien kun tiesin sokkojalkapallon olemassaolosta, olen…

Julkaissut Ronja Oja 28. helmikuuta 2017

Julkisen videon tekeminen englanniksi oli niin mullistava kokemus, että tätä pitää käsitellä nyt vähän enemmän.

Englannin puhumisahdistukseni on vähän kummallinen asia: jos joku tulee englanniksi kysymään, tarvitsenko apua, pystyn kyllä vastaamaan ja useinmiten ihan hyvin kertomaankin esimerkiksi, minne olen menossa tai mitä etsimässä. Olen lentänyt Euroopassa yksin ja pystynyt keskustelemaan lentoemäntien ja lentokenttähenkilökunnan kanssa englanniksi niin, että aina olen päätynyt oikeaan paikkaan ja saanut oikean laukun mukaani ja kaikkea. Eli tiedän, että monissa tilanteissa selviän kyllä englannillani. Silti välttelen sen puhumista kaikin keinoin, jos vaan mitenkään mahdollista.

Jalkapallon lisäksi tuo englannin oppiminen on suuri syy siihen, miksi tahdon päästä RNC:hen. Olen hyvin vakuuttunut, etten tule oppimaan englantia kunnolla, jos minun ei ole pakko käyttää sitä jatkuvasti. Minusta tuntuu niin tyhmältä, turhalta (vaikka ei se varmaan turhaa olisi) ja teennäiseltä harjoitella englannin puhumista seurassa, jossa oikeasti voisimme puhua suomea ja sillä tavoin ymmärtää toisiamme paremmin. Jotenkin myös tuntuu siltä, että etenkin suomalaisten seurassa jännitän englanniksi puhumista kohtuuttomasti.

Puhumisen lisäksi kuulunymmärtäminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, vaikka tosiaan nykyään jo luenkin suht hyvin. Englanninkielisiä ohjelmia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja minun on äärimmäisen vaikea seurata: yleensä niissä puhutaan niin nopeasti, etten ehdi ymmärtää sisältöä. Useamman hengen keskusteluissakin se vähän vaivaa, sillä yleensä siinä vaiheessa, kun olen ehtinyt jonkun asian tajuamaat, muut ovat siirtyneet keskustelussa jo eteenpäin, joten en oikein pysty osallistumaan.

Päässäni englannin kielen käyttöön yhdistyy niin paljon huonoja ja ahdistavia muistoja, etten järkeilemällä ole päässyt vaikeudestani yli. Monissa ohjelmointialan työpaikoissa vaaditaan sujuvaa englannin kielitaitoa, myös harjoittelu- ja kesätyöpaikoissa. Sellaisia työpaikkoja en tällä hetkellä pysty hakemaan. Etenkin se suullinen kielitaito on ihan liian heikoissa kantimissa.

Ahdistavia kokemuksia englannin kielen kanssa olen kerännyt ala-asteelta lähtien. Viitosluokan puolivälissä sokeuduin ja opiskelin kevätlukukauden käytännössä täysin ilman kirjoja, koska pistekirjoja ei niin lyhyellä aikataululla järjestynyt. Ikuisesti muistan, kun avustajani käski minunkin kirjoittaa kappalesanastot kotona vihkoon, kuten kaikki muutkin tekevät. ”Mistä mä ne kirjotan, kun ei ole kirjaa?” Siihen kysymykseen en saanut vastausta. Opiskelin siis puolet viidennen luokan englannista ilman mitään kirjallisia materiaaleja. Siitä lähti alamäkeni kyseisen kielen kanssa.

Yläasteella, etenkin loppupuolella, alkoi englannin kanssa olla suurempia ongelmia. Ahdistavimpana tilanteena muistan tunnin, jolla jokainen käänsi kappaleesta vuorollaan yhden lauseen. Laskeskelin itselleni valmiiksi, mikä lause kohdalleni osuisi ja yritin ymmärtää sen. Kun vuoroni tuli, en kyennyt kääntämään minulle osunutta, lyhyttä lausetta. En edes opettajan kannustuksella. Noloa ja inhottavaahan se oli, mutta tilanteesta teki vielä pahemman se, että seuraavilla kierroksilla opettaja hyppäsi ylitseni kokonaan. Ehkä hän ajatteli sen olevan minulle parempi, ettei tarvitse muiden edessä niin mokailla. Tulkitsin sen mielessäni kuitenkin lähinnä siten, että olen niin huono, ettei minua pyydetä kääntämään.

Lukiossa sitten… Noh. Enhän minä osannut edes sitä peruskoulussa opiskeltua perussanastoa. Oli aika vaikeaa ymmärtää kirjan kappaleiden sisältöä tai tehdä kielioppitehtäviä, kun ei ollut sanoja, joita käyttää. Meinasi jäädä koko lukio kesken englannin takia, kun en vaan päässyt kursseista läpi. Tukiopetusta yritin saada, mutten enää oikein edes muista, miksei se sitten lopulta kuitenkaan järjestynyt. Tunneilla ahdisti ja nolotti, kun en ymmärtänyt enkä osannut.

Että sellainen historia minulla tämän kielen kanssa. Yliopistolla valitsin alunperin pääaineeni osin sen mukaan, missä ei kaikki kurssikirjat ole englanniksi. Sitten mutkien kautta päädyinkin varsin englantipainotteiselle alalle ja motivaatio kielen oppimisen suhteen on sen myötä kääntynyt positiivisempaan suuntaan. Enää tarvitsisin sen ympäristön, jossa kuulla ja puhua englantia päivittäin. Uskoisin senkin kielen tällä tekniikalla tarttuvan myös minun kovaan kallooni.

Ja sitä sokkojalkapalloa ei käytännössä tosiaan pysty pelaamaan Suomessa. Meillä on liian vähän sokkoja. Siispä olen ikionnellinen jokaisesta tykkäyksestä YouTubessa ja Holman Prizen sivulla, sillä niiden avulla olen hivenen lähempänä unelmieni urheilulajia ja parempaa kielitaitoa.

Sairas urheilija

Pari viikkoa sitten minulla oli suht ärhäkkä vatsatauti; vuorokauden aikana ei mikään pysynyt sisällä ja oksensin, vaikken ollut syönyt/juonut mitään. Kun olo vatsataudista oli jotakuinkin normalisoitunut, menin treeneihin juoksemaan satasen vetoja. Juoksu kulki hitaasti ja tuli todella huono olo, eli eipä olisi kannattanut.

Huonosti menneiden treenien jälkeen nousi vielä illalla kuume ja alkoi päänsärky sekä pieni kurkkukipu. Sitä oloa jatkuikin sitten taas muutaman päivän. Vaikka kuume ei ollut korkea eikä kurkkukipu kova, menin varmuuden vuoksi käymään YTHS:llä. Siellä sairaanhoitaja katseli kurkkuuni ja oli sitä mieltä, että kaikki näyttää ihan normaalilta, joten varmaan vaan joku virus, joka on jo poistumassa. Pisti se minut kuitenkin varuilta nieluviljelyyn.

Koska viikonloppuna olo oli jo varsin normaali, eikä ainakaan kovin sairas, sovin valmentajan ja oppaan kanssa meneväni tänään treeneihin. YTHS:n sairaanhoitaja soitteli perjantaisen nieluviljelyn tuloksia ja ”varmaan poistuva virus” olikin sitten A-streptokokki-bakteeri. Hyvin pienioireinen angiina, siis.

Vaikka oireita nyt lähtökohtaisestikin oli suht vähän ja tällä hetkellä ei enää käytännössä mitään, taitaa olla viisainta lykätä treeneihin paluuta vielä hetken. Menin googlaamaan aihetta ”angiina ja urheilu”, eikä se vastauksena tullut mahdollinen sydänläppien tulehtuminen tai tuhoutuminen kuulosta järin houkuttelevalta.

Mutta minä tahdon treenata! Olen nyt ollut kaksi viikkoa treenaamatta, varmaan siis vielä kolmannenkin. EM-kisoihin on noin 1,5 kuukautta. Pitäisi päästä juoksemaan! Ja hyppäämään!

Joskus avun pyytämisestä hyötyy kaikki

Avun pyytäminen on asia, johon vammaisena ihmisenä on vähän pako tottua. Se ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Aina ei jaksaisi tai haluaisi tuoda esiin sitä omaa rajoitettaan. Viime päivinä olen kuitenkin tajunnut, että voi ollakin kaikille helpompaa, kun vaan avaan suuni.

Jonottaminen esim kahvilassa tai kioskilla on usein vähän haastavaa: ensin pitää tajuta, onko jonoa, sitten pitäisi keksiä, missähän jonon pää mahtaa olla ja vielä tulisi onnistua kulkemaan eteenpäin jonon mukana. Monta kompastuskohtaa, siis. Voi olla, ettei ihmiset niin kovin pahastu siitä, että yksi sokko vähän etuilee jonossa (paitsi jos niillä nyt sattuu olemaan huono päivä jo muutenkin). Vaikka ihmiset eivät siitä pahastuisikaan, ei minusta silti ole mukavaa etuilla – vaikken todellakaan sitä tahallani tekisi.

Yleensä esimerkiksi yliopiston kahvilassa vähän palloilen ja yritän päätellä, onko sitä jonoa vai ei. Se on helpointa tajuta, jos jotkut jonossa juttelevat keskenään. Suomessa kun ollaan, ei sitä aina tapahdu, vaikka kaverin kanssa yhdessä jonotettaisiinkin. Tässä yhtenä päivänä kävin kahdesti kahvilassa: ensimmäisellä kerralla meinasin ensin tyylikkäästi ohittaa varmaan puolet jonosta, kun en tajunnut, että siinä ylipäänsä oli jonoa, saati sitten niin paljon. Lopulta en edes jäänyt jonottamaan, kun oli vähän kiire. Luennon jälkeen tulin uudestaan ja tajusin, että on vähän jonoa. Tajusin myös avata suuni ja kysyä, missä jonon pää on ja se minulle ystävällisesti kerrottiin.

Tässä eräänä päivänä arvelin kuulleeni luentosalissa kaverini. En ollut ensin ihan varma. Yritin kuikuilla ja kääntyillä ja tehdä itseni mahdolisimman näkyväksi, jotta hän huomaisi minut. Ei huomannut. Luentotauolla hän kävi hakemassa kahvia ja jällee yritin tehdä itseni mahdollisimman näkyväksi, jotta hän takaisin tullessaan huomaisi minut ja tulisi luokseni istumaan. No ei huomannut – tai ei halunnut huomata, kuten minä loogisesti entisenä koulukiusattuna asian mielessäni käänsin. Hetken olin jo ”no ihan sama, ei sitten”, kunnes tajusin, että tietysti minäkin voin tehdä asialle jotain. En ollut ihan varma, millä rivillä kaverini parin muun kanssa oli, joten rohkaisin itseni ja huikkasin: ”Hei (nimi). Kuinka monen rivin päässä te musta ootte, jos mäkin tuun sinne?”

Se oli minusta rohkea teko: otin itse kontaktia, mitä vähän sosiaalisia tilanteita pelkäävänä harvoin teen, ja toin vielä ilmi sokeuteni haitan tässä toisten löytämisessä. Kannatti; ilmeni, ettei minua tosiaan oltu huomattu (ei vältelty tahallaan) ja sain luennolle seuraa.

Pyrin aina menemään ajoissa luentosaleihin tai luokkiin, jotta minulla olisi jotain mahdollisuuksia löytää vapaa paikka. Täyteen luokkaan mennessä tuntuu aina vähän hankalalta ruveta kyselemään, että missä oikein olisi tilaa. Eilen jotenkin unohdin tämän hankaluuden täysin ja aavistuksen myöhässä ollessani kysyin heti luokkaan sisään tultuani ensimmäisiltä ihmisiltä, että mistä löydän vapaan paikan. Löytyi.

Tajusin, että pienienkin asioiden kohdalla (kuten jonon pää, kavereiden sijainti tai vapaa paikka luentosalissa) avun pyytäminen tekee tilanteista helpompaa sekä minulle että muille. Minun ei tarvitse käyttää hirveästi ylimääräistä energiaa, jotta selviäisin itse ja löytäisin sen jonon pään tai tyhjän tuolin luokasta. Minun ei tarvitse palloilla, säätää, sekoilla ja tuntea itseäni tyhmäksi siksi, etten heti löydä ja selviä. Muiden ei tarvitse miettiä, pitäisikö tuota auttaa, pitäisikö sanoa tai tehdä jotain, kun rehdisti itse kysyn.

Joskus ajattelen myös, etten viitsi vaivata ihmisiä avunpyynnöilläni, että on niillä varmasti muutakin tekemistä kuin auttaa minua. Pitäisi kuitenkin vaan luottaa ja uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Kun pohdin kotona ääneen, viitsinkö mennä kysymään UniSportin kassalta, voiko joku tulla näyttämään, miten juoksumattoa käytetään (ja missä se on), avomieheni kommentti asiaan oli jotakuinkin: ”Tietysti viitsit. Varmasti auttavat mielellään.”

Ehkä opin tämän asian nyt ja uskallan paremmin avata suuni erilaisissa tilanteissa.

Videopostaus: Apuvälinekavalkadi

Nyt, kuulkaas! Videopostaus!

Jo varmaan blogini ammoisista ajoista, 2008, minun on pitänyt esitellä käyttämiäni apuvälineitä. Parempi kai sekin myöhään kuin…

Kuvasin tämän videon jo noin vuosi sitten, viime maaliskuussa. Sen julkituominen vaatikin sitten näemmä vähän pidemmän ajan. Tässä välissä olen esim. oppinut käyttämään Macia paremmin, joten videon editoiminen iMoviella onnistui jokseenkin. Tarvitsin kyllä (ainakin vielä) myös näkevää apua, mutta tässä se nyt on!

GoPron huonon äänenlaadun takia äänet on äänitetty erikseen Zoomillla. Jossain kohtaa unohdin kiikuttaa Zoomia mukanani, joten vähän kauempaa sitten puhe kuuluu. Mutta pitäisi kuulua.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=yW0f_3jOens]

Kun kiinnostus on levoton

Minä olen ihminen, joka on kiinnostunut vähän kaikesta, innostuu helposti uusista asioista ja tahtoo kokeilla kaikkea. Aina innostus, kiinnostus tai motivaatio jotain asiaa kohtaan ei sitten kestäkään pitkään. En voisi kuvitella tekeväni koko ikäni vain yhtä asiaa. Lapsuuteni harrastushistoria kertoo tästä myös: kaikkea taitoluistelusta ratsastukseen ja kitaransoitosta larppaamiseen. Aina piti saada kokeilla jotain uutta.

Toisinaan on tuntunut siltä, etten jaksa enää harjoitella yleisurheilua kilpamielessä. Se haukkaa niin suuren osan elämästäni, etten pääse tekemään sitten niitä muita, uusia ja innostavia asioita, joita väistämättä vastaani tulee vähän väliä. Minulle urheilu – etenkään kilpaurheilu – ei ole koko elämä. Tuntuu vähän vaikealta myöntää tämä. Ehkä oletus on, että tosissaan harjoittelevat kilpaurheilijat tekevät sitä suuresta intohimosta ja siinä on kaikki, mitä he elämältään haluavat. Tai niin minä ainakin kuvittelen, vaikken itse ole sellainen. Kuitenkin harjoittelen tosissani, mutta haluan elämältäni paljon muutakin, myös tällä hetkellä.

Minä pidän urheilusta. Pidän pituushypystä ja juoksemisesta. Pidän myös purjehtimisesta, rasastuksesta, jousiammunnasta, aikidosta, luistelusta, laskettelemisesta (suksilla ja laudalla) ja varsin monesta muusta lajista. Pidän itseni ylittämisestä, kilpailemisestakin. On ehkä sattuman kauppaa, että olen päätynyt kilpailemaan juuri pituushypyssä.

Tammikuun alussa kipuilevan varpaani ollessa pahimmillaan mietin, milloin minulla oli ollut viimeksi sellainen lajitreeni, jossa ei olisi sattunut miihinkään – lähinnä varpaaseen tai penikoihin. En muistanut. Silloin luulin myös, ettei varpaani kipuun auta muu kuin kipulääkkeett (eikä nekään kunnolla, testattu on) ja että reenaamalla lisää vaan pahennan tilannetta.

Kun kiinnostuksen suuntautuminen on yhtä vaihtelevaa kuin minulla, ei jatkuva kipu treenatessa ainakaan pahemmin lisännyt motivaatiota. Tuntui hölmöltä ajatella ensimmäisten MM-kisojeni aikoihin, etten tiedä, jaksanko tätä touhua. Kilpaillessa ja harjoitellessa ajatus oli kyllä toinen, mutta ne hetket, kun harjoittelemisen takia käveleminen sattui eikä unta meinannut saada, kun jalassa jomotti… Ei ollut helppoa.

Pelkäsin tammikuussa, että vaihtoehtoni ovat joko harjoitella kovaa ja kestää sen jälkeen kipua kävellessäkin tai lopettaa urheilu jokseenkin saman tien. Viimeistään silloin tajusin, miten tärkeää yleisurheilu, harjoitteleminen ja kilpaileminen minulle ovatkaan. Silloin, kun pelkäsin menettäväni sen ymmärsin, että kaikesta kiinnostukseni levottomuudesta, motivaation vaihtelevasta tasosta ja täydestä aikataulusta huolimatta en halua lopettaa urheilemista. En aiknakaan nyt, ainakaan näin.

Kun sitten fyssari Janne sanoi, että varpaani kipu on hhoidettavissa, nousi motivaationi harjoittelua kohtaan jälleen. Nyt tiedän, että tätä haluan tehdä. Jos voin hypätä pituutta kivutta, se on vielä parempi. Haluan Rioon, haluan sieltä mitalin ja haluan tehdä sen eteen paljon työtä.