Yleinen

Opaskoira osa 7 – Puolen vuoden mittainen taival

Keskustelin ensimmäisen kerran opaskoirasta HUSin liikkumistaidonohjaajan kanssa kesällä 2013. Tuolloin totesi hän, että liikun niin hyvin kepin kanssa, ettei koirasta olisi minulle välttämättä merkittävää hyötyä ja kehotti siis pohtimaan asiaa vielä. Vuoden pohdin ja otin yhteyttä – vaihtuneeseen – HUSin liikkumistaidonohjaajaan. Siitä se täälläkin raportoitu prosessi koiran saamiseksi lähti.

Kotipaikkakoulutuksen alkuun Viiksen kouluttaja kysyi, olenko edelleen sitä mieltä, että tahdon liikkua opaskoiran kanssa, vaikka olen näppärä liikkuja muutenkin. Hän myös totesi, ettei koirasta luopuminen olisi mikään katastrofi. Tuolloin olin sitä mieltä, että tahdon.

Nyt yhteistyökurssin alusta on reilut 7 kuukautta. Kuukausi sitten tein päätöksen, ettei opaskoira ole minulle paras liikkumisen apuväline. Puoli vuotta yhteistä taivaltamme mustan labbiksen kanssa siis kesti.

Puoli vuotta voi olla joidenkuiden mielestä lyhyt aika tulla tuollaiseen johtopäätökseen. Minulle kesällä sanoi pari, että kannattaa nyt se vuosi koiran kanssa liikkua ja katsoa sitten. Minä en usko, että tilanne – lähinnä omat ajatukseni – olisi puoli vuotta myöhemmin eri. Koira toki olisi vähän kehittynyt ja ehkä oma kepinkäyttörutiini vähentynyt niin, että siksikin koiran kanssa liikkuminen tuntuisi helpommalta.

Miksi minä sitten päätin luopua opaskoirasta puolen vuoden jälkeen?

Siihen on monta syytä. Minulla ollut koira oli ehkä paras mahdollinen, joka minulle oltaisiin voitu valita. Se, etten halunnut jatkaa koirallista elämää, ei siis tippaakaan johtunut kyseisestä koirasta: Birgi on mukava koira ja oli hyvin osaava opas heti alkuun.

Halusin opaskoiran siksi, että se etsisi minulle suojateitä, ovia ja portaita tilanteissa, joissa niiden löytäminen pelkän kepin kanssa on vaikeampaa. Etsihän se, ihan kiitettävästi (vaikka välillä ei sitten oikein millään). Kuitenkin hyöty niissä tilanteissa ei ollut lopultakaan niin suuri, että olisin sitä hirveästi kepittelyä kätevämmäksi kokenut.

Isoin hyöty opaskoirasta liikkumisessa oli erikoistilanteet, siis yllättävät esteet, kuten katutyöt. Niiden ohittaminen koiran kanssa toimi sujuvammin. Mutta: ne ovat erikoistilanteita. Vaikka Helsingissä asunkin, ei katutöitä tai vastaavia osu päivittäin reiteille.

Yleensä liikkuessani en kokenut saavani koirasta juurikaan hyötyä kepin kanssa kulkemiseen verrattuna. Usein se oli vähän hidasteena: liikkumiseen piti varata enemmän aikaa, koska koira piti käyttää tarpeillaan; piti varautua siihen, että jokin kohta täytyy ottaa uudestaan (jos portaita tms ei heti näytetty kunnolla); koira saattoi olla sitä mieltä, että tänään ei viitsitäkään kulkea ripeästi. Minulla on turhan usein tapana lähteä aavistuksen viime tinkaan, mikä koiran kanssa kulkiessa johtikin sitten myöhästelyihin.

Oli tilanteita ja päiviä, jolloin totesin, että nyt on vaan helpompi lähteä ilman koiraa. Esimerkiksi lähikauppaan en mennyt kertaakaan koiran kanssa. Matka sinne on lyhyt, mutta matkan varrella on viisi suojatietä ja yhdet portaat, joiden kaikkien kohdalla koira pysähtyy. Kepin kanssa pystyn jo kauempaa tekemään ratkaisun, pysähdynkö suojatien kohdalla, jos olen varma, ettei autoja tule. Lyhyt matka koiran kanssa olisi siis kestänyt pysähtelyineen paljon kauemmin. Tai jos minulla oli vähän kiire ratikkaan, saatoin jättää koiran kotiin, koska yksin pystyin vaikuttamaan paremmin siihen, mitä vauhtia kuljen.

Kaiken tämän pienen haittapuolen olisi varmasti sietänyt paremmin, jos pitäisi koirista. Minä en siis ole koiraihminen. Viimeisen vuoden aikana olen kyllä oppinut koirista paljon ja olen oppinut niistä pitämäänkin. En ole myöskään ainut ei-koiraihminen, jonka mielestä Birgi on kiva – noin niin kuin koiraksi. Ajattelin, että voisin oppia enemmän koiraihmiseksi. Että joskus aamulenkit on kivoja, karvat ei haittaa ja koira ei nenääni haise vaan tuoksuu. Ainakaan puolessa vuodessa näitä muutoksia minussa ei tapahtunut.

Ajattelin myös etukäteen, että koiran kanssa sitten liikun enemmän kävellen joka paikkaan, jotta sen lenkitys tapahtuu siinä samalla, eikä minun tarvitse lähteä erikseen käyttämään koiraa lenkeillä, koska siihen minulla ei olisi aikaa eikä kiinnostusta. Kesällä tämä vielä toimikin ihan hyvin, mutta syksyn ja arjen koittaessa tajusin, miten paljon minulla onkin päiviä, jolloin olen vaan kotona opiskelemassa, enkä lähde mihinkään. Niinä päivinä olisi pitänyt lähteä erikseen käyttämään opastani pidemmällä lenkillä. Ei jaksa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että tällä hetkellä, tällaisessa asuinpaikassa ja tällaisella opiskelurytmillä opaskoira on minulle enemmän rasite kuin hyödyllinen apuväline tai kaveri. Voi olla, että jonain toisena hetkenä elämässä ajattelen taas toisin. Nyt ainakin tiedän käytännössä, mitä koiran kanssa liikkuminen kohdallani on. Ja koska Birgi on niin mukava koira, totesin sen ansaitsevan paremman kodin: sellaisen, jossa se saa liikkua enemmän, jossa siitä pidetään enemmän ja jossa sen kanssa touhutaan työnteon ulkopuolellakin mielellään. Minä en kyennyt koiralleni sellaista kotia tarjoamaan. Toivottavasti joku toinen kykenee.

Elämäni käännekohta

Lasken sokeutuneeni noin 11,5-vuotiaana, kun silmäleikkauksen jälkeen en nähnyt enää käytännössä mitään (okei, kaksi viikkoa sen jälkeen pystyin kyllä vielä vähän lukemaan, mutta kuitenkin). Laskin jo joskus silloin ala-asteella, että sitten 23 vuotta täytettyäni olen ollut puolet eleämästäni sokeana – ja sen jälkeen suurimman osan elämästäni sokea.

Nyt, tuo maaginen 23 vuotta on enää reilun viikon päästä. Tänään rupesin päiväyslaskurin kanssa ottamaan selvää siitä, mihin kohtaan tämä suuri elämäni rajapyykki oikeasti asettuu.

Sehän meni jo! Ihan huomaamattani!

Kyllä nyt ”puolet elämästäni sokeana” –päivä olisi ollut juhlan arvoinen. Olisi vaan pitänyt laskea päivälleen tämä asia vähän aiemmin.

Synnyin 31.7.1992 ja sokeuduin 5.1.2004. Olin elänyt heikkonäköisenä 4175 päivää. Tuosta sokeutumiseni päivästä tulee tänään 4216 päivää ja oikea käännekohta tälle asialle oli näin ollen reilu kuukausi sitten, 11.6.2015. Mitähän mahdoin tehdä sinä päivänä?

Vielä ehkä vuosi sitten saatoin sanoa olleeni suurimman osan elämästäni heikkonäköinen. Pitkään aikaan en ole sanonut sitä. Nyt asia onkin aivan päinvastoin: olen ollut elämästäni suuremman osan sokea kuin nähnyt. Tästä se osa vaan kasvaa. Jännä ajatus.

Vielä kun osaisin sanoa sen päivän, jonka jälkeen en enää erottanut edes valoa. Se ei vaan ollut niin merkittävä tapahtuma, että olisin pistänyt suuremmin merkille.

Koirastani tuli caravaanari-koira, eli kaikkien kaveri

Olen koko ”pienen ikäni” viettänyt kesät asuntovaunulla ympäri Suomen. Tai no, ainakin yläasteikäiseksi saakka. Siitä lähtien alkoi olla omia kesämenoja jo enemmän niin, että vaunuilu jäi vähän vähemmälle. Nyt on ollut useampi vuosi välissä, kun en ole ollut asuntovaunussa ollenkaan. Pari viikkoa sitten tein kuitenkin paluun lapsuuteni kesiin ja vietin viikonlopun vaunulla.

Pienenä, kun näin jonkin verran (ks. edellinen kirjoitus), uusilla caravan-alueilla taisi aina joku ensin minulle näyttää, mistä löytyy vessat ja mistä leikkipaikka yms. tärkeät kohteet. Liikuin myös toki aika paljon veljieni kanssa, mutta itsenäisesti alueella kulkeminen ainakin oman muistini mukaan onnistui ihan hyvin. Tutuilla alueilla, joilla olimme käyneet ennenkin, ei ainakaan ollut mitään vaikeuksia.

Sen jälkeen, kun sokeuduin, itsenäinen liikkuminen jäikin sitten melkein tyystin. Piti pyytää aina jotakuta saattamaan minut vessaan ja toivoa, että se odottaa myös sen aikaa, kun tulen sieltä pois. Vanhempien eron jälkeen olin usein vaunulla niin, että mukana oli isäni ja veljeni, joten naisten wc- ja saunatiloissa minun piti pärjätä itse. Se oli jokseenkin stressaavaa. Muistan kyllä, että eräällä erityisen tutulla alueella kävin ihan ongelmitta saunomassakin yksin, enkä mitään keppiä siellä käyttänyt.

No, nyt lähdin siis pitkästä aikaa oleilemaan caravan-alueelle. Tälllä kertaa mukana oli myös opaskoira. Ensimmäisen illan se oli vaan koira, sai lomailla sekin. Seuraavana aamuna totesin, että olisi kyllä kiva, jos tuo eläin voisi opastaa minut huoltorakennukselle, josta siis löytyi esimerkiksi se vessa. Ei tarvitsisi aina pyytää jotakuta muuta mukaan ja kun se kerta opas on…

Näin tehtiin. Parilla ensimmäisellä kerralla mukana oli tietysti vielä ihminenkin katsomassa, mihin mennään. Sen jälkeen kuljin ensimmäisen kerran varmaan kymmeneen vuoteen itsenäisesti vaunualueella. Toki itsenäinen kulkemiseni oli suht vähäistä, kun se oli vaan se muutama sata metriä vaunusta huoltorakennukseen – vai mikä se nyt on. Silti se oli aika hienoa. Alueella oli myös aika paljon muita koiria ja erityisesti yksi koira haukkui jokseenkin aina, kun kuljin siitä ohi. Se toimi suorastaan hyvänä maamerkkinä: kun tuon vaunun koira haukkuu, voin pyytää omaa koiraani etsimään portaat.

Toki tuollaisen reitin olisi nyt kepinkin kanssa voinut opetella. Kepin kanssa olisi pitänyt miettiä paljon jotain, mistä löytyisi riittävän hyvä maamerkki, että vaunurivistöstä osaan valita juuri oikean vaunun ja kuinkahan monta astetta tässä kohtaa pitääkään kääntyä, että löydän seuraaville portaille. Nyt koira etsi pyynnöstä seuraavat portaat helposti ja oikealle vaunulle se toi aina, koska olihan siellä sen ruuat. Paljon pienemmällä energialla sain reitin haltuuni.

Jonkun viidennen vessareissun jälkeen tuo oppaani, jolla on vähän tapana kyllästyä tuttuihin reitteihin, alkoi sitten yrittää viedä minua vähän vääriin paikkoihin. Onneksi viimeistään siinä vaiheessa jokseenkin kaikki alueella olevat tiesivät jo, kuka minä olen ja mihin olen mahdollisesti matkalla, niin apua ja opastusta kyllä sain.

Ja juu, ne kerrat, kun koira oli ilman valjaita alueella, se selvästi oli kaikkien kaveri. Sen verran leppoisa otus se on. Se sai myös olla varsin paljon vapaana, koska pysyi hyvin nätisti vaunun lähellä, eikä yrittänyt ensimmäisen kerran jälkeen lähteä mihinkään kauemmas seikkailemaan. Taisi olla ihan rentouttava viikonloppu sillekin.

Aikamatka 15 vuotta taaksepäin

Elokuussa 2000 olin 8-vuotias ja suhtauduin näkövammaisena elämiseen pitkälti samalla tavalla kuin nytkin: kaikki sujuu ihan hyvin. Osaan sanoa tämän siksi, että vastaan tuli C-kasetti, jossa minua haastateltiin elämästäni. Äänitys on muistaakseni tehty jotain lehtijuttua varten. Poimin nauhalta eilen mielestäni parhaimmat palat ja tässä ne nyt sitten on.

– Kerros vähän sun koulupäivästä. Mitäs aamulla tapahtuu, kun sä lähet kouluun?
– Kun mä lähden kouluun, niin minä syön aamupalan, puen, ja sitten odotan taksia ja kun taksi tulee, menen taksilla kouluun.
– Mitäs koulussa tapahtuu?
– No minä istun omalle paikalle.

– –

Vähän puhuttiin apuvälineistä ja kerroin, että kotona on myös valkoinen keppi:
– Koska sä sitä keppiä käytät?
– Jos on pimeetä.
– Onks muita paikkoja kuin pimeä tai hämärä?
– Ei.
– Entäs uusissa paikoissa?
– No uusissa paikoissa mä vähän käytän ja kun mä käyn Jyväskylässä tukijaksoilla, niin siellä mä käytän koulussa.

– –

– Kevätlukukaudella siirryn käyttämään pisteitä.
– Jännittääkö se pisteisiin siirtyminen?
– Joo, mutta mun mielestä minä en tarttis pisteitä, kun ne on vielä niin kauheen hankalia.
– Luuletko, että kun sä menet ylemmille luokille ja tulee enemmän ja enemmän tehtäviä, että siitä olis apua, kun teet pisteillä?
– Ei. Kun sormet voi väsyä.

– –

– Mitäs sä harrastat kotona?
– Pyöräilyä ja rullaluistelua.
– Mites ne sujuu?
– Hyvin. Hyvin ne sujuu.
– Missäs sä pyöräilet ja rullaluistelet?
– No autotiellä. *nauhu*

– –

– Miten sä pyöräilet kauempana kuin ihan lähellä kotia?
– Ihan samalla tavalla kuin kotonakin.

– –

Vauhdikkaasta menosta pidin jo tuolloin:
– Jos lähtee kauemmas, niin mites sitten tapahtuu? Ajatko sä edellä vai takana?
– Joskus edellä ja joskus takana.
– Kumpi on helpompaa?
– Edellä. Jos on takana, niin edelläolevalla voi olla liian hidas vauhti.

– –

– Minkäslaisia leikkejä sä leikit kotona ja minkälaisia kavereiden kanssa?
– Ihan semmosia leikkejä kuin ihan tavalliset lapset.
– Onks mikään leikki vaikeeta, kun ei nää kunnolla?
– *hyvin painokas* Ei!

– –

– Mites tietokoneasiat sujuu?
– Hyvin, mutta kun joskus pitää lukee jotain, niin sitten en saa siitä selvää.

– –

– Vedetään monitori lähelle. Joskus niin lähelle, että sen monitorin jalusta on yli pöydän.
– No kuinkas läheltä sä katsot sitä?
– En minä tiiä.
– Mä voin sanoa, että niin, että nenä on kiinni siinä.
– *nauru* En aina!

– –

Käsitykseni kunnolla näkemisestä oli ehkä vähän poikkeava:
– Minkä verran sä näät?
– Metrin päähän kunnolla.
– Molemmilla silmillä?
– Toisella silmällä en ollenkaan nää.
– Metrin päästä näät, montako sormea on pystyssä?
– Joo ja joskus pitempääkin.
– Näätkö sä metrin päästä ilmeitä?
– En mä kunnolla. Sitten pitää olla jossain kymmenen sentin päässä, jos mä ilmeistä haluun saada selvää.

Koska joku muu saattaa pitää vähän eri kohtia vielä parempina ja noin muutenkin, päätin julkaista ihan koko äänityksen. Ihan alun perusteella olisin pitänyt itseäni nuorempana kuin 8-vuotiaana, mutta kaipa se on uskottava. Nauhalla kerron esim. mitä avustaja tekee koulussa (ei paljon mitään), mikä on kesäleireillä parasta – ja kyllä sieltä vähän selviää sekin, että on ne jotkut leikit sittenkin pikkuisen hankalia, kun ei näe kunnolla.

Äänitteen kesto on reilu 26 minuuttia. Ensimmäinen kysymys kuului ”minkälaisessa perheessä sä asut?”, mokasin sen äänittämisessä tuossa vaan, enkä jaksanut ottaa uudestaan. Mutta kuuntele tästä!

Vaatteita, tuunausta ja värejä

Kävin eilen ostamassa kesävaatteita, koska edellisten sitä laatua olevien vaatteiden hankkimisesta on joku 3-5 vuotta ja vanhimpien… No, en varmaan kauheasti valehtele, kun sanon 10 vuotta. Monet ovat siis eläneet jokseenkin elinkaarensa loppuun ja tietysti vielä samaan aikaan.

Mukaan tarttui esimerkiksi toppi H&M:stä. Mietin jo kaupassa, että se on vähän liian pitkä ja tuleekohan juurikaan käytettyä. Ostin kuitenkin, koska nyt kerta halvalla sai (jep jep) ja väri oli kiva (niin). Mietin toppia sitten kotona lisää. Pituus on melkein suorastaan tunika, ehkä sellaiseksi tarkoitettukin? Minä kaikesta huolimatta pitäisin enemmän ehkä vähän lyhyemmästä topista. Pähkäilin vaihtoehtoja lyhentämisestä lähtien, kunnes keksin.

Farkkujen kanssa pitkä toppi on vielä ihan ok, mutta tarkoitus olisi kuitenkin käyttää sitä ja shortseja. Silloin vähän lyhyempi saisi olla. Tänään ryhdyin tuumasta toimeen. Taittelin toiseen sivusaumaan laskoksia, ompelin muutamalla pistolla kiinni ja siinä se on: tuunattu, vähän lyempi ja ainakin vähän erilainen toppini.

En taas tiedä, miten yvin tämä kuvaaminenonnistui. Lähinnä mietin, miten hyvin toppi näkyy sieltä helmasta,jossa muutoskin tapahtui. Sitäkään en tiedä, miten hyvinvärit näkyy – TapTapSee sanoi toppiamustaksi, mutta vihreä se on (tai niinkaverini kaupassa kertoi 😉 ).

Näiden vaateostosten myötä mietin taas värejä. Lähinnä sitä, mitkä värit sopii yhteen. Olen nähnyt värejä viimeksi 2004 ja pitkään sen jälkeen luotin kovasti värimuistiini ja -tajuni. Erityisesti minua arvelluttaa nyt ostamani limenvihreät shortsit: minkä värisiä yläosia niiden kanssa voi muka käyttää?

Olen sokeana yhdistellyt värejä suhteellisen rohkeasti ja luottanut oikeasti värimuistiini ja käsitykseeni siitä, mitkä sopii yhteen. Joskus olen etukäteen kuullut ihmisiltä, että valitsemani värit eivät voi toimia yhdessä, mutta lopputuloksen nähtyään (kuten villasukat) he ovatkin todenneet niiden sopivan, kuten hyvin vahvasti tiesin. Enää näkemykseni ei ole niin selkeä. Ihan viime aikoina olen enemmän ruvennut kyselemään muiden mielipidettä siitä, mitkä värit sopivat yhteen. Tietysti jotkut perusjutut on helppoja, että valkoinen ja musta sopii minkä tahansa kanssa. Mutta heti siitä eteenpäin meneekin jo vähän haastavammaksi.

Rupesin nyt suorastaan kaipaamaan jotain väripankkia, josta voisi tarkistaa, mitä värejä kannattaa yhdistellä keskenään. Tietenkään absoluuttista totuutta väreistä ei voi kukaan sanoa, mutta saisipa edes jotain raameja sille, mitä tekee, ettei ihan hirveän riiteleviä yhdistelmiä tekisi. Esimerkiksi ne limet shortsit: valkoista tai mustaa, mutta mitä ihmettä muuta? Oranssia? Vaaleansinistä?

Edit: Ei se kuvaaminen sokkona mitään helppoa ole! Aion kuitenkin vielä yrittää ottaa sellaisenkin kuvan, jossa näkyykin toivottu asia… Lian lyhyt käsivarsi minulla, näemmä.

Edit2: No nyt on kuva, josta toppini tuunaus ilmennee paremmin. Jätän nuo vanhat kuvat muistoksi siitä, ettei se aina ihan ensimmäisellä osu. 🙂

Kunnon kuva tuunatusta topista

Tässä kuvassa TapTapSee tulkitsi topin tumman siniseksi. Mahdankohan luottaa enää kaverini vihreään ollenkaan?

Opaskoira osa 6 – Kotipaikkakoulutus, käyttöönottokatselmus ja sananen alkutaipaleestamme

Palasin Kuopiosta yhteistyökurssilta keskiviikkona, seuraavana maanantaina alkoi kotipaikkakoulutus. Viikonlopun yli piti selvitä ihan omine nokkineni ja hyvin se meni.

Kotipaikkakoulutuksessa koiran kouluttaja tulee käyttäjän kotipaikalle jatkamaan koulutusta samaan malliin kuin yhteistyökurssilla, mutta nyt käyttäjän omassa kotiympäristössä eli reiteillä, joita arjessa tullaan käyttämään. Etenkin nyt, kun YT-kurssi oliKuopiossa, eisinä aikana tullut opeteltua yhtään reittiä,jota oikeastiarjessani kulkisin. Jos olisin ollut Iiriksessä yhteistyökurssilla, olisi asia vähän eri.

Ainakin Viiksessä kotipaikkakoulutuksen on 5 päivää. Se saatetaan jakaa kahteen pätkään. Minulla oli viisi päivää putkeen. Niiden viiden päivän aikana opettelimme koiran kanssa reittejä, jotka minä suurimmaksi osaksi itse osasin jo aiemmin kepin kanssa. Se tuntui jokseenkin turhauttavalta, mutta tarpeellista toki kuitenkin. Meidän ensimmäisen viikon reitteihimme kuului yliopisto, urheilukenttä, opaskoirapuisto (ja kaveri, joka asuu koirapuiston lähellä), Sörnäisten metroasema, Iiris ja yksi kahvila. Muistaakseni nämä. Kuulemma suhteellisen paljon uusia reittejä heti alkuun, mutta minkäs mahtaa, kun minulla on tarve liikkua moneen paikkaan.

Kotipaikkakoulutuksen aikana oli myös käyttöönottokatselmus, jossa kouluttajan lisäksi läsnä oli maksajatahon, eli minun kohdallani Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, edustaja, kuntoutusohjaaja (tai sen sijainen). Käyttöönottokatselmuksessa kuljetaan jokin reitti ja katsotaan, että kulkeminen sujuu käyttäjältä koiran kanssa turvallisesti ja yhteistyö pelaa. Sitten kirjoiteltiin taas soppareita siitä, että sitoudun käyttämään koiraani mahdollisimman paljon opastustehtävissä sekä pitämään siitä hyvää huolta.

Nyt kotipaikkakoulutuksestakin on jo reilu kuukausi. Olen elellyt tuon koiran kanssa yhdessä reilut kaksi kuukautta. Vielä jokunen aika sitten pohdin paljon, onko opaskoirasta minulle enemmän hyötyä vai haittaa. Kun homma toimii ideaalisti, koiran kanssa on mukava liikkua. Siinä on kuitenkin oma huolehtimisensa, eikä näin alkuun homma todellakaan toimi aina odotetulla tavalla.

Tiedän monia, joiden mielestä kepin kanssa liikkuminen on hidasta köpöttelyä ja tökkimistä. Minä en koe sitä niin. Esimerkiksi kävelynopeuteni ei juurikaan ole koiran myötä muuttunut mihinkään (tai välillä on hitaampaa, kun tuota pitää kiskoa perässä). Olen ihan samalla tavalla ilman koiraa kulkenut vaikka missä, eikä tuo koira vielä osaa läheskään niitä kaikkia reittejä, jotka minä osaan.

Jokin aika sitten aloin kuitenkin jo enemmän kallistua sille kannalle, että on koirasta hyötyä. Tai että hyödyt voittaa ne haitat. Suurin hyöty tähän mennessä on ollut yllättävät esteet, etenkin tietyömaat. Kepin kanssa törmään ensin johonkin ja tajuan siinä olevan tietyömaa,sittenkäyn tunnustelemassa,kummalta puoleltapääsisin ohittamaan. Koira eivälttämättä edes pysähdy merkkaamaan minulleestettä, vaan saattaa kiertää sen suoraan. Tai vaikkapysähtyisikin, niin sen jälkeen se kiertää esteen, eikä minun tarvitse prosessoida päässäni sitä, mistä voin mennä. Muutenkin maailmassani koiran kanssa kulkiessa on paljon vähemmän esteitä. Sinänsä monet esteet eivät ole minulle olleet haitaksi, ne ovat jopa olleet jossain määrin maamerkkejä, mutta sujuvoittaahan se kulkua, kun ei koko ajan keppi tökkää polkupyörään tai mainosstandiin.

Haittapuolia koirasta on sitten se, kun täytyy aina miettiä, mihin voi päästää sen tarpeilleen. Niitä paikkoja ei Helsingissä ihan joka kadun kulmassa kuitenkaan ole. Myös jos menen jonnekin, jjossapaikan päällä en tarvitse koiraa, minun pitää keksiä, mihin voin jättää sen turvallisesti paikallaoloon (ja toivoa, että se oikeasti pysyy siellä, mihin olen sen jättänyt). Tämän kisakauden ensimmäisten yleisuhreilukisojen jälkeen totesin, että minun on täysin turha ottaa koiraa mukaan kisoihin vieraalle urheilukentälle. Siispä, jos nyt lähden pidemmälle kisareissulle, pitää kehittää koiralle hoitopaikka. Jos olen kaverilla kylässä ilman koiraa (tätä olen tehnyt useistakin syistä), en voikaan jäädä sinne oleilemaan ihan mahdottoman pitkäksi aikaa tai ainakaan yöksi, vaikka kuinka haulaisin.

Opaskoirassa, kuten tietysti kaikissa muissakin eläimissä, on paljon huolehdittavaa. Onneksi siitä on välillä myös hyötyä.

Opaskoira osa 5 – Ensimmäiset päivät kotona

Kotiudin koirani kanssa keskiviikkona sopivasti neljältä. Koira sukkuloi rautatieaseman ihmisruuhkassa ihan kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä.

Yhteistyökurssi ensimmäisten päivien jälkeen jatkui ohjelmallisesti samoissa merkeissä: pari pidempää lenkkiä päivässä ja pissatuslenkit aamuin illoin. Toisella viikolla sain jo mennä pissalenkin yksin, kunnes sitten toisen viikon lopulla koira päättikin suunnata suojatiellä keskelle risteystä. Sen jälkeen saimme hetkeksi taas näkevän seuralaisen.

Toisella viikolla oli myös lenkkejä, joiden jälkeen olin valmis heittämään tuon eläimen kuuseen. Se kokeili kaikkea. Sentään noin muuten yhteiselomme sujui suht ongelmitta, opastus ei vaan aina ihan maittanut, kun oli kiinnostavia hajuja haisteltavana. Noin esimerkiksi.

Opin kurssin aikana esimerkiksi sen, miltä kuulostaa, kun koira oksentaa. Jännä ääni sen vatsasta lähti. Olin myös etukäteen ajatellut, että on kiva saada koira keväällä, niin ollaan ythteistyötä harjoitettu mukavasti ennen kuin tulee ensimmäiset lumet. Pah! Kuopio tarjosi minulle lumisenkin päivän. Ja lumen takia se koira oksensikin, kun Puijolla oli riemuissaan vähän lunta haukkaillut.

Teoria-asioina kurssin toisella viikolla oli koiran ravitsemusta (minun koirani alkuperäinen raakaruoka vaihdettiin kuivamuonaan), liikuntaa ja kehonhuoltoa ja lajikohtaisia tarpeita ja viestintätapoja. Kehonhuollon yhteydessä meille opetettiin koirahierontaa ja koiran aktiiivenyttelyä.

Tietoa tuupattiin sen verran paljon kaikesta, että ihan kaikkea en taatusti onnistunut sisäistämään. Kuitenkin elo tuon olennon kanssa ei tunnu enää niin kovin mahdottomalta, siis pystyn ehkä jopa huolehtimaan siitä suht hyvin, kynsien leikkuukin sujui tuolla kurssilla edes jotenkin. Silti saatan pyytää siihen vähän näkevää apua.

Näin alkuun tarvitsen näkeviä tyyppejä kulkemaan perässäni. Laitoin Kallion FB-ryhmään kyselyn, voisiko joku tulla näyttämään minulle (koiralleni( hyvän pissalenkin tästä lähistöltä. Sain suht paljon innokkaita auttajia. Kolmen eri tyypin kanssa olenkin käynyt ulkoilemassa. On kivaa, kun sain apua ja samalla tutustun lähistön ihmisiin! Kallio (ja sen kulmat) on mukava paikka asua, näiden ihmistenkin takia.

Torstaina kävin Iiriksessä ja jätin koiran noin 25 minuutiksi yksin, kun piti kantaa tavaraa autoon. Jätin sen ”näyttämölle” paikalleen ja jossain vaiheessa tajusin, että siellä jäi ovet auki käytävään. Pikkuisen mietin, mahtaako koira olla enää tallessa, kun palaan, vai pitääkö minun etsiä sitä ympäri Iiristä. Siellä se oli kiltisti nukkumassa.

Eilen kävin kaerini vappupippaloissa niin, että oli koira mukana. Siellä oli polven korkeudella sohvapöytä, jolla kaikki herkut oli. Siis varsin sopiva korkeus, noin koiran näkökulmasta. Vähän välillä tuo nuuskutteli pöydälle, muttei kertaakaan yrittänyt ottaa sieltä mitään. Olen aika ylpeä! Hännän kanssa piti myös vähän varoa, koska sillä olisi saanut mukavasti tipautettua asioita. Siellä uusien, kivojen ihmisten keskellä tuo helposti innostuva otus oli oikein nätisti ja sopuisasti.

Ensimmäiset päivät kotonakin ovat siis menneet hyvin mallikelpoisesti. Pelkäsin, että tuo olisi ensimmäisen illan ja yön kovinkin levoton, mutta ei ollut. Nätisti asettui olemaan uuteen kotiinsa.

Maanantaina kouluttaja tulee Helsinkiin ja meillä alkaakin sitten kotipaikkakoulutus.

Opaskoira osa 4 – Yhteistyökurssin alku

Minulla on ollut kaksi päivää seuralaisena, apuvälineenä ja huonetoverina yksi mustakarvainen otus. Olen siis koiran kanssa yhteistyökurssilla Kuopiossa.

Yhteistyömme alkoi sillä, että minulle lounaan jälkeen törkättiin huoneeseen eläin kehotuksella ”tutustukaa toisiinne”. Niin me tutustuimme. Rapsuttelua, haistelua ja sellaista normaalia, mitä siihen nyt kuuluu. Paikkojen tutkimista, pyörimistä ja hötkyilyä.

Jonkin aikaa siinä toisiamme viihdytettyämme oli aika lähteä ensimmäiselle lenkille, eli koiralle valjaat niskaan ja pihalle. Ensimmäisen päivän lenkkinä oli vaanlyhyt pissalenkki. Menomatka oli varsin ripeää menoa, takaisin tullessa löhtystelyä ja hidastelua; ”Ei kai tää oikeasti ollut jo tässä?”. Sama lenkki vielä myöhemmin uudestaan, samalla tavalla.

Iltapalalla mietittiin toisen kurssilaisen kanssa, että olisikos näidenkoirien pitänyt saada jotain ruokaa. Kukaan ei siitä mitään sanonut. Päätettiin kysyä, kun illalla tulee lenkittäjä.

No, yhdeksältä sitten molemmat olime alaovella koirien kanssa ja lähdimme lenkille. Vähän pidempi kuin pissalenkki, mutta sellainen lyhyt puiston kierto vaan. Takaisin huoneessa muistin, että unohtui kysyä siitä ruuasta, enkä jaksanut enää mitään soitella. Kaipa se koira aamuun asti pärjää.

Aamulla sitten selvisi, että juu, olisi niiden jotain pitänyt siinä illasta saada syödä. Ja ei, meidän ei olisi pitänyt lähteä pihalle, ihan koirien vaan. Voi raukkaparkoja koiria, jotka julmasti pistetään oudon ihmisen kanssa huoneeseen, eikä edes ruokaa saa! No, tiistaina saivat sitten. Molemmat päivän ateriansa.

Koska minun piti tiistaina hoitaa ennakkoäänestys, lähdimme vähän monimutkaisemmalle reitille kirjastoon (kirjasto oli kyllä auki, mutta äänestys alkoi vasta tuntia myöhemmin…). Hieman oli koira hämillään matkalla. Iltapäivällä käytiin taas vähän eri reitti ja mentiinkin R-kioskille. Pyysin koiraa etsimään tiskin ja se tarjosi jäätelökaappia – aika hyvä vaihtoehto tietysti sekin.

Kurssin ohjelma noin pääosin koostuu aamun pissalenkistä, päivän kahdesta valjaslenkistä ja jostain teoria-asiasta (ja tietysti aamiaisesta, lounaasta, päivällisestä ja iltapalasta). Eilen puhuttiin koiran käskyttämisestä ja äänenkäytöstä, tänään sairauksien kotihoidosta ja ensiavusta. Tänään minun koirani pääsi myös vähän juoksentelemaan vapaana, mihin sisältyi pari pulahdusta lampeen. Kaikilla lenkeillä, myös sillä pissalenkillä, on kouluttaja mukana. Meille kovasti painotettiin kurssin alussa, että yksin koiran kanssa emme lähde minnekään, ennen kuin saadaan lupa.

Minusta on hämmentävää, miten nopeasti suhde koiraan muodostuukaan. Jo ensimmäisenä päivänä tuntui siltä, että kyllä meillä tässä joku yhteys on ja kavereiksi taidettiin tulla. Nyt tuntuu jo hyvin vahvasti siltä. Koirani on myös selvästi viisas tyyppi: aina, kun se koettaa tarjota minulle köyttä leikittäväksi, se tuo sen suoraan käteen.

Tänään makasinsängyllä mahallani. Koira tarjosi minulle köyden. Minä sitten heitin sen siitä mahaltani ja kehotin koiraa noutamaan. Heiton pituus oli ehkä puoli metriä ja tyyppi mietti aivan selvästi, että ”oletko ihan tosissasi, tuoko pitäisi hakea”. Laiskasti löntystellen se sitten toi minulle köyden. Sama uudestaan, yhtä lyhyt heitto ja yhtä laiska haku. Taidettiin molemmat olla myös vähän väsyneitä.

Olen ollut kurssilla nyt kaksi päivää ja jo tänään olen oikeasti joutunut miettimään, mikä päivä nyt on. Palaan kotiin kahden viikon päästä ja silloin viimeistään olen varmaan aivan sekaisin kaikesta.

P.s. Sen nimi on Birgi. Tai Birk, kuten Ronja Ryövärintyttäressä.

Pirssillä pitkin poikin kaupunkia

Jotenkin kävi niin, että torstai, joka vielä maanantaina oli täysin tyhjä päivä, olikin lopulta yhtä ryntäilyä ympäri kaupunkia 9-16 ja illallakin oli menoa. Kalenterillani on paha tapa täyttyä lyhyehköllä varoitusajalla. Minuuttiaikataulun takia (ja koska en vaan jaksanut nousta ajoissa aamulla) kuljin matkani lähinnä taksilla. Tähän päivään osui monemoista kuljettajaa.

Kuljettaja 1: Ihan perus kuski, suht nuori ja ihan ok. Eipä paljon juteltu. Kuunneltiin Suomipoppia. Kuski jäi 2,50 euroa tappiolle, koska ei osannut ottaa omavastuuta (en ihmettele, se onkin meillä nykyään ihan yhtä säätöä).

Kuljettaja 2: Mukava eläkeläisherra. Vähän aluksi juteltiin, loppumatka aika hiljaisuudessa. Soitti kaverilleen apuja omavastuun ottamisessa, onnistui siinä lopulta varsin mallikkaasti. Koska kohde oli minulle täysin vieras, pyysin kuskia opastamaan minut hisseille, josta ehkä selviäisin. Opasti kuitenkin oma-aloittteisesti ihan perille oikeaan kerrokseen ja sielläkin mietti kanssani, mihin pitää mennä. Palvelu oli siis oikein hyvää.

Kuljettaja 3: Ensin en meinannut edes tajuta, että olikohan tämä auto nyt taksi, mutta koska minua tultiin kädestä pitäen ohjaamaan auton takapenkille, niin totesin, että taitaa olla. Pieni kielimuuri haittasi matkantekoa ihan alusta asti: piti tavata useampaan kertaan, mihin olen menossa, kun Kumpulaakin luuli Kontulaksi. Ei niissä nyt niin kovin iso ero olekaan. Navigaattorista löytyi kuitenkin oikea osoite ja sinne suunnattiin (onneksi Kumpulaan!). Jokseenkin samasta osoitteesta löytyy useampi yliopiston rakennus, joten selitin aika lähellä kohdetta ollessamme, että menen Physicumiin ja jäisinmielelläni pois portaiden luona. Kuljettaja tyytyväisesti kertoi meidän olevan perillä (ja jäi 2,50 euroa tappiolle) ja opasti minut ovelle. Ei portaita. Ajattelin hetken, että joo, kai sinne pääsee ajamaan myös suoraan ovellekin jostain, mutta käsi ovenkahvalla paljasti, että nyt on kyllä väärä paikka. Siitä seurasi keskustelu:

Minä: ”Tämä ei ole oikea paikka.”
Kuski: ”On on! Gustav Helströmin katu 2, on on oikea paikka, ole hyva.”
Minä: ”Mä tästä ovesta tiedän, että ei ole oikea. Täällä on monta yliopiston rakennusta – -”
Kuljettaja: ”On oikea, on Gustav Helströmin katu.”
Minä: ”Ei ole. Siinä pitäisi olla portaat – -”
Kuljettaja: ”Okei, ole hyva, ole hyva.” (*ohjaa minua takaisin autoon*)
Minä: ”Mä olen menossa siis Physicumiin – -”
Kuljettaja: ”Ole hyva, ole hyva!” (*tunkee minua sinne auton takapenkille*)
Minä: ”Mä olen siis menossa – -”
Kuljettaja: ”Oke, joo, ole hyva, ole hyva.”
Minä: ”Kuuntele, mitä mä yritän sanoa! Mä olen siis menossa Physicumiin. Siinä on kadulta sellaset portaat ylös, niiden luo.”
Kuljettaja: ”Oke, oke. (*puhuu jollekin naiselle*) Missa on (*etsii osoitettanavigaattorilta*) Gustav Helström – -”
Minä: (*syyyyvä huokaus*) ”Mä olen menossa Phsyicumiin. Sitä etsitään.”
Nainen: ”Aa, Physicum. Se on tuo puinen rakennus tuolla, katso, näkyy tuossa. Toisella puolella katua.”

Löytyihän se. Ja ei ollut ensimmäinen kuljettaja, joka tuolla Kmpulassa vähän on sekoillut, mutta ensimmäinen, joka ei ihan oikeasti kuunnellut, mitä minä yritin hänelle sanoa.

Kuljettaja 4: Kaikki meni oikein mallikkaasti ja mukavasti mitään jutustelematta, kunnes tultiin hyvin lähelle määränpäätä. Kuljettaja kysyi, mille ovelle mennään. Sanoin käytännössä kaikkien kelpaavan, koska on tuttu paikka. ”Tässä on tämä C-ovi, metroaseman vieressä. Osaatko sä liikkua siellä sisällä?” Kerroin osaavani, joten kuljettaja: ”Sä näät siis jotain?” No en kyllä nää. Kun näppäilin kortinlukulaitteeseen tunnuslukuni, kuljettaja siitä yltyi kehumaan, miten taitava olen, kun senkin osaan. Koska lähdettiin yliopistolta, hän kysyi, opiskelenko siellä. Kerroin opiskelevani ja sain kuulla olevani niin taitava. Totesin, että toivottavasti minusta ainakin tulee sellainen, siksi opiskelen. ”Ei, kyllä sä olet! Niin sinnikäs. Tolla sinnikkyydellä pärjää vaikka miten pitkälle.” Öö, okei? Mahtoiko hän saada kuvan sinnikkyydestäni ihan vaan siitä, että hyppäsin yliopistolta taksiin, istuin hiljaa puhelinta räpläten koko matkan ja kerroin osaavani liikkua Liikuntamylllyssä? Kuulemma hän ihailee kaikkien näkövammaisten sinnikkyyttä, niitä kun on taksin asiakkaina aika paljon hänellä ollut.

Että sellaista tänään. Vamma ei tee ihmisestä sinnikästä. Minä en koe olevani sinnikäs. Elän ihan normaalia arkea. Toki toisinaan on päiviä, että sängystä nouseminen vaatii pientä sinnikkyyttä, koska väsyttää liikaa. Koiran kanssa niitä päiviä voi tulla useammin.

Ja niin, minulle saa muuten sanoa ”nähdään”. Minäkin sanon.

Opaskoira osa 3 – Sen oikean löytäminen

Oikean koiran löytäminen oikealle ihmiselle ei välttämättä ole helppoa. Tiedän, että toisinaan ”paritus” tehdään pelkästään paperien perusteella ja käyttäjä ja koira kohtaavat ensimmäisen kerran yhteistyökurssilla, toisinaan pääsee vähän enemmäkin testailemaan. Tämä käytäntö saattaa riippua myös opaskoirakoulusta. Mutta ainakin minä olen päässyt nyt testailemaan koiria enemmänkin.

Tapasin pari viikkoa sitten erään opaskoirakokelaan, josta Viiksen kouluttajat vähän miettivät, voisiko se olla minulle sopiva. Koira tuli kouluttajansa kanssa luokseni ja kävelimme pienen lenkin tässä lähiympäristössä. Voin sanoa, että oli varsin erilaista kulkea tuttuja reittejä koiran kuin kepin kanssa. Koira löysi minulle paluumatkalla suojatien keskeltä korttelia, kun taas kepin kanssa en ole koskaan edes yrittänyt etsiä sitä.

Kouluttajan kanssa jultetiin hetki ja päättelin hänen puheistaan, että ehkä kyseinen koira ei sittenkään olisi se minun koirani. Noin tuntia myöhemmin toinen Viiksen kouluttaja soitti minulle ja kutsui seuraavalla viikolla Kuopioon ”koajamaan” pari muuta koiraa. Minähän lähdin!

Vietin Kuopiossa noin 17 tuntia, matkoihin meni sitten yhteensä 8 ja puoli tuntia. Sellainen pieni pyrähdys se oli. Kävelin kahden labbis-siskoksen kanssa, jotka olivat tosiaan samasta pentueesta, mutta hieman erilaisia. Suurimman eron itse huomasin siinä, että toinen koirista kuunteli minua paremmin. Se myös näytti kaikki suojatiet kiltisti ja kulki reippaasti. Sen sisko taas taisi näyttää tasan yhden suojatien oikein, eikä kuunnellut minua (se ei sinänsä ole kai kovin outoa, enemmän hämmennyn siitä, kun ne kuuntelevat, mitä sanon!).

En tiedä, miten muutaman korttelin kiertävän lenkin aikana joku pystyy sanomaan juuri mitään liikkumisestani tai yhteistyöstä koiran kanssa. Ilmeisesti siitä pystyy nopeasti näkemään enemmäkin asioita kuin uskoisin.

Lyhyen visiittini päätteeksi sain kuulla, että näistä koirista se ensimmäinen, jonka kanssa yhteistyö heti kättelyssä sujui paremmin, olisi nyt tulossa minulle. Oikeasti! Koira! Valittu!

Kahden viikon päästä olen yhteistyökurssilla Kuopiossa. Vietän siellä 2,5 viikkoa. Ohjelmaan kuuluu pari lenkkiä päivittäin, varmasti myös opastusta koiran hoitoon yms. Koira tulee asumaan kanssani samaan huoneeseen ja yhdessäolomme on alusta asti varsin tiivistä. Palaan koiran kanssa kotiin vapuksi.

Minua jännittää! Oikeasti, kahden viikon päästä olen viettänyt tulevan oppaani kanssa yön yhdessä. En ole ikinä asunut koiran kanssa ja kohta minulla on sellainen asuinkumppaninani toivottavasti seuraavat 10 vuotta. Huh!