Yleinen

Helppoahan se oli – liikkumistaidontunti osa 5

No niin, nyt alkaa olla kaikki jo pulkassa.

Toissapäiväisen shokkihoidon jälkeen minut laitettiin jo ihan täysin itsenäisesti liikkeelle. Treffasimme lt-ohjuksenkin kanssa vasta koululla.

Bussia odotellessa minulla on aina sellainen pieni pelko, että mitä jos se bussi ei pysähdykään, vaikka seison kepin kanssa pysäkillä. Tähän mennessä on aina pysähtynyt, kun ei siltä pysäkiltä mene muita busseja ohi. Siis muualle kuin Helsinkiin. Meillä on vilkasta tämä julkinen liikenne Tuusulassa.

Eilen tuli ihan kunnolla kokeiltua, mitä jos ajaakin ohi. Eilinen päivä harjoiteltiinkin niitä ohiajamisia, mutta tarkoitus ei ollut vetää bussilla oikeasti ohi. Niin kuitenkin kävi, vaikka vielä kysyin kuskilta, että oltiinhan nyt oikealla pysäkillä. Tänään kuskia taisi häiritä, kun kyselin jo tosi ajoissa, että onko se Mäkelänrinne tässä kohta. Kaikki eivät vain voi aina muistaa oikeasti jättää minua oikealla kohdalla, niin piti vähän varmistella. Jäin kuitenkin siis oikealla pysäkillä pois. Mäkelänrinteessä minua hivenen häiritsee ne liikennevalot, joita ei meinaa millään kuulla. Vielä kun tänään oli vilkkaan liikenteen lisäksi vesisade, joka häiritsi kuuluvuutta.

Mäkelänkadulla bussikuskit ovat aika… Arvaamattomia. Ei riitä se, ettei millään kuule liikennevaloista, onko se punainen vai vihreä, kun bussit ajavat päin punaisia. Eilen ainakin ajoi, aika reilustikin vielä. Tänään ei sentään niitä kuskeja ollut, mutta ratikkapysäkillä oli sitten joku jotain hyvin vahvasti miestä(tai siis naista) vahvempaa naukkaillut naishenkilö riehumassa. Juu, kello oli jotain kahtakymmentä vaille kymmenen aamulla. Uskon oikeasti, että se täti oli vetänyt vähintään taikasieniä. Sen verran kova meno oli päällä.

Aamulla yksin liikkuminen oli sen verran jännittävää, että ratikan pysäytyskylttiä pitelevä käteni tärisi, ainakin silloin, jos sitä kättä ajatteli. Taikasienitädistä oli kuitenkin se hyöty, että hän hihkaisi ”seiska!” niin kovaa, että minäkin tiesin varmasti ratikan numeron. Kuskilta se tuli vielä varmistettua, mutta taikasienien ansiosta minä päädyin varmasti oikeaan ratikkaan, vaikka olikin ihan mieletön liikenteen häly.

Ratikkamatkalla aloin jo vähitellen epäillä, ettei se täti olisikaan oikeasti vetänyt niitä sieniä, koska sen jutut olivat sellaisia. Tuli mieleen, jos sillä onkin joku suuren luokan ratikkanäytelmä menossa. Kunnon performanssitaidetta. Ihmeellinen monologi sillä ainakin oli käynnissä. Mutta kyllä se taisi siitä huolimatta olla käynyt jossain nurkantakana nuuhkimassa. Tai omien sanojensa mukaisesti vetämässä pieniä violetteja pillereitä.

Huolestuttavaa minusta oli, että taikasienitäti jäi samalla pysäkillä poiskin kuin minä. Oli ihan suojelusenkelinäni matkassa. Ainakaan se suojelusenkeli ei ottanut kontaktia minuun, mikä oli ihan mukavaa. Muille se huuteli ja haistatteli, mutta minä sain pysyä erossa sen huudoilta.

Selvisin siis hengissä ja ilman mitään sen suurempia sählinkejä koululle asti (ja kuten voitte päätellä, olen selvinnyt hengissä kotiinkin ;D ). Minä pääsin esittelemään koulun tilat äidilleni ja avustajalleni, joka on nyt muuten virallisesti avustajani, kun saatiin työsopparit tehtyä.

Kotiin päin ratikkamatka sujui jälleen ihan hyvin, nyt ei enää edes jännittänyt yhtään niin paljon. Onneksi on mukavia ratikkakuskeja, jotka vielä muistavatkin, missä minä jään pois.

Ensimmäinen kerta, kun bussipysäkillä oli joku muukin Hyrylään menevä. Onneksi hän ilmaisikin sen, niin minun ei tarvinnut pitää ihan hirveän kauaa kylttiäni ilmassa. Siinä oli nimittäin melkoisen pitkä odotusaika. Sain vielä kaiken kukkuraksi seuraa sille odotusajalle, joten vähän vaikuttaa siltä, että näitä pysäkkituttuja saattaa tulla vielä tulevaisuudessa enemmänkin.

Vaikka minä alkuviikosta olin ihan kauhuissani koko julkisesta liikenteestä, ei se tänään tuntunut edes yhtään ongelmalta. LT-ohjukseni vielä teki suuren paljastuksen Hyrylään päästyäni, että hän oli oikeasti tarkkaillut minua koko matkan. En vain tiennyt sitä. Loisto agentti. Toisaalta sokon tarkkaileminen ei taida olla niin kovin vaikeaa…

Shokkihoitoa parhaimmillaan – liikkumistaidontunti osa 4

Tästä se lähtee.

LT-ohjukseni laittoi minut tänään kulkemaan yksin koko matkan kotiovelta koululle. Hän vielä sentään ajoi autolla perässä varmistamassa, etten ihan jonnekin väärään paikkaan itseäni onnistu säätämään.

Eilinen tunne, etten muka pärjäisi julkisilla koulumatkaani, kuoli viimeistään tänään. Ei se bussikaan ole enää mikään pelottava juttu – sen kun kertoo kuljettajalle, missä jää pois. Ainakin tänään ne muistivat sen.

Mäkelänrinteessä löysin ihan itse ja iham melkein sähläämättä ratikkapysäkille. Tietä ylittäessä vain oli niin kova meteli, ettei liikennevaloja meinannut kuulla. Piti vain laittaa korva siihen äänimajakkatötsään, niin sitten kuului. Ja oikea ratikka löytyi. Ratikassa tuli vain seuraavaksi ongelmana se, että LT-ohjus oli ilmoittanut minulle väärän pysäkin nimen. Vaikka poikkikatu on Kaikukuja, pysäkki on Haapaniemi. Oli varmaan kuski ihmeissään, kun selitin sille jääväni pois Kaikukujalla. Ja kun kysyin pysäkin kohdalla, oliko tämä se, sain vastaukseksi: ”Öö, se oli toi edellinen.” Laskujeni mukaan olin kuitenkin oikealla pysäkillä, joten jäin joka tapauksessa pois, enkä mennyt kiertämään koko linjaa uudestaan. Pysäkillä tuli sitten ystävällinen mies kysymään, tarvitsenko apua, kun hänkin luuli minun sitten ajaneen pysäkinvälin ohi. Ei hätää, LT-ohjus tuli paikalle selvittämään tilanteen. Moka oli hänen, ei minun tai kuskin. Jäin siis pois aivan oikealla pysäkillä.

Kiersimme koulurakennukset vielä kerran ympäri. Minä ihan oikeasti tykkään niistä rakennuksista. Jossain vaiheessa mietin, että tämähän on ihan kuin taidekoulussa. Oho, sehän on taidekoulu! Ei ole enää vain joku random leirikeskus, josta yritetään proppaamalla tehdä edes vähän taidekoulumaista paikkaa, kuten rakkaassa larppisarjassa Opera School of Artsissa, vaan se on ihan oikeasti ilmaisutaidon lukio.

Kun kiipesimme ylimpään kerrokseen katsomaan ruokalaa, ruokalan tädit tarjosivat meille jäätelöt. Oli muuten hyvää. Olen jo koko viikon naureskellut, että ahkerana oppilaana aloitan tämän koulunkäynnin jo viikkoa aikaisemmin. Kannatti aloittaa, siitä sai jäätelön!

Kotiinpäin tullessa ratikkapysäkillä kun pidin kylttiä 7b, muut pysäkillä olevat kertoivat seuraavan ratikan olevan se, joten saatoin laittaa kylttini pois. Sitä onkin raskasta pitää pitkään esillä. Bussipysäkillä taas tuli pieniä kommelluksia, sillä kyltissäni luki toisella puolella ”Amer” ja toisella puolella ”Hyrylä”. Kaikki Hyrylään menevät bussit eivät nimittäin pysähdy Amerilla. Huomasimme kuitenkin, että Amer-kyltti ei käy, sillä muutaman pysäkin päässä on Amerin pääkonttori. Se ei suinkaan ole pysäkin virallinen nimi, mutta luultavasti ihmiset sanovat usein menevänsä Amerille, joka ei siis tarkoita Tuusulassa olevaa bussipysäkkiä tai edes sitä aluetta. Täytyy siis vain heilutella Hyrylää ja varmistaa, meneeekö se Amerille.

Selvisin siis hengissä Helsinkiin ja vielä täysin hengissä kotiin asti, vaikka eilen vastaava tuntui lähes mahdottomalta. Minusta tulee vielä joskus hyvä julkisilla suhaaja.

Näinkö se menikin? – liikkumistaidontunti osa 3

Kuukausi ilman ratikoita, kuukausi ilman kaupungissa liikkumista. Kuukausi ilman mitään sellaista, jota tulen tekemään lähes päivittäin muutaman seuraavan vuoden aikana, lukuunottamatta kesää.

Eilen oli siis ensimmäinen liikkumistaidontunti kesäkuun jälkeen. Suoraan ratikkaan, ja joku ei muistanut, mistä maksukaukalo löytyi. Muutenkin oli ratikan sisätilat ihan hukassa ja jännitti sairaasti. Olin siis täysin eksyksissä ja tunsin itseni jälleen maalaiseksi. Etenkin, kun oltiin aamusta liikkeellä niin, että siellä oli paljon liikennettä. Hyvä, kun tänään meinasi kuulla ratikoiden paikalle tulemisen.

Koulun sisätilat sentään vielä muistin, mutta portaiden kävely oli rankkaa, kun ei ole kuukauteen tehnyt juuri mitään sellaista. Toisaalta voisi kuvitella, että 190 kilometrin polkupyöräily viikonlopun aikana olisi kasvattanut etureisiä… No, silti tuntui aika paljon, kun ramppasi sitä viittä kerrosta ylös alas.

Eilen paluumatkalla oli vanha ratikka, kun mennessä oli uusi. Vanhassakin ratikassa oli sitten se maksukaukalo hieman hukassa, vaikka se löytyikin jo paremmin. Minä myös muistin paremmin vanhan mallisessa raitiovaunussa, missä siellä oli penkkejä.

Tänään tutustuimme tarkemmin Pengerkadun koulurakennukseen, jossa on myös Torkkelin, eli kuvataidelukion, tiloja. Osaan sen rakennuksen paremmin kuin lt-ohjukseni ja kerroin jo sille, mistä löytyi mitäkin. Samoin on tosin käynyt myös ihan sen koulun päärakennuksen kanssa.

Tänään menimme ensimmäisen kerran bussilla Helsinkiin. Tänään tuli myös ensimmäisen kerran tunne, etten ehkä pärjääkään koulumatkaani julkisilla. Murskasin sen tunteeni nopeasti, sillä ratikalla kulkeminen ei ole minulle mikään ongelma, eikä siis bussimatkastakaan saa tulla sellaista. Ehkä omituiseen tuntemukseeni vaikutti myös se, että olen jättänyt viime päivinä nukkumisen enemmän muille.

Koululta takaisin päin tullessa oli sama raitsikkakuski kuin eilen ja hän jo sanoi, että muistinkin tälläkertaa sen maksukaukalon paikan. ”Olet nopea oppimaan.” Jep, kyllähän sitä, kun tuollaisia pikku juttuja itselleen välillä mieleen muistuttelee.

Pengerkadun tiloissa on ylimmässä kerroksessa Studioteatteri. Lavalla oli ovi käytävään ja minun piti katsoa, mitä sen oven takana on. Yritin ensin kauheasti avata sitä väärään suuntaan, vihdoin kun sain oven auki ihan oikeaan suuntaan, astuin siitä suoraan ulos. Noh, en tietenkään tässä vaiheessa käyttänyt keppiä ja siis melkein putosin metrin, mutta lt-ohjukseni ehti napata kiinni. En ihan tajunnut, että koska lava on lattiatason yläpuolella, on se myös käytävän yläpuolella. Uskon, että tulen vielä useasti putoilemaan siitä ovesta, jos minun tarvitsee sitä käyttää. Kepin käyttöhän on ihan turhaa… Hih. Ei minusta tuollainen pieni pudotus ole edes kovin paha. Ihan normaaliahan se on, että minä putoilen ovista (en ole ikinä edes lavalta pudonnut) ja törmäilen hyllyjjen reunoihin, oviin ja ihan seiniinkin, kun on vähän liikaa vauhtia päällä. Minä olen niin tottunut siihen, että lähinnä naureskelen vain. Lt-ohjus ei ole kanssani samaa mieltä siitä, että se olisi mitenkään hauskaa.

Bussilla kulkemisessa minulla on siis tässä vaiheessa ongelmana se, mistä tiedän, milloin jäädä pois. Se on kyllä helppo kohta, sillä se on ensimmäinen pysäkki ratikkakiskojen ylittämisen jälkeen. Ja jos sanon kuljettajalle jääväni Mäkelänrinteessä pois, hän luultavasti osaa jättää minut siinä pois. Bussipysäkiltä löydän ratikkapysäkille, kunhan kuulen Mäkelänkadun metelissä ne liikennevalot. Ratikassa pitäisi muistaa, missä on maksukaukalo tai myöhemmin leimauslaite ja penkit. Ei yhtään helpota asiaa se, että liikenteessä on niitä uusia ja vanhoja ratikoita, jotka ovat ihan erinäköisiä keskenään. Onneksi ne tunnistaa siitä, että toisissa on portaat ja toisissa ei. Ratikalla kulkiessa pitäisi tarkasti laskea tärinöitä (=kiskojen ylittämisiä) ja pysäkkejä. Tänään en ainakaan meinannut huomata niitä tärinöitä yhtään, kun olin välillä niin omissa ajatuksissani. Ehkä kannattaisi nukkua joskus.

Taikaa täynnä

Ronja ja Simo Aalto

Kouvola, Taikapäivät, 2-3.8.08. Siellä minäkin olin. Upea kokemus – Kouvolan täydeltä huipputaikureita.

Lauantaiaamuna kahdeksalta astuttiin junaan kohti Kouvolaa, minä ja oppaani, jonka olin napannut mukaani NKL:n Nuorisotoimen leireiltä. Kouvolassa ensimmäinen haaste oli löytää Kouvolatalo, mutta se nyt loppujen lopuksi löytyi suhteellisen helposti.

Lauantaina saimme nauttia junioritaikureiden SM-kisoista ja minä, vähän reilut 5 kuukautta taikatemppuja harrastaneena, mietin hiljaa mielessäni, etten uskalla tosiaankaan tulla kahden vuoden päästä vastaaviin kisoihin, mikä on ollut hieman suunnitelmissa. Upeita esityksiä oli, enkä ainakaan tällä hetkellä pärjäisi niille mitenkään. Kaksi vuotta on kuitenkin onneksi pitkä aika.

Päivän ensimmäinen, samalla lauantain ainoa, luento oli espanjalaiselta taikurikolmikolta Fat Brotherseilta. Huonon kielitaitoni ansiosta en saanut luennosta niin paljoa irti, mitä olisin voinut ja ehkä halunnutkin, mutta hieno se oli. Hieno oli myös luentoa seurannut Close-up-show, jossa esiintyi Brothersien lisäksi Lennard Green, David Williamson ja Bob Sheets, kaikki maailman huippunimiä.

En ollut ehtinyt olla paikalla kuin ehkä tunnin, kun luokseni jo tuli sairaalaclowni, joka kysyi minulta apua ongelmassa nimeltä ”näkövammaiset lapset sairaalassa – kuinka heitä viihdyttää”. Lupauduin auttamaan häntä tässä ongelmassa – luonnollisesti. Viikonlopun ensimmäinen (jäi muuten ainoaksi…) käyntikortti siis kerätty.

Iltapäivällä oli sitten Taikapäivien julkinen osuus Kouvolan kävelykatu Manskilla. Siellä esillä oli läjäpäin viihdyttäviä viihdeohjelmakilpailun osallistujia. Niistäkin sai ihmeen paljon irti näkemättä, mutta näkevän kuvailua se vaati. Oma suosikkini oli Noora Karma, joka saavuttikin viihdeohjelmakilpailussa kolmannen sijan ja SM-hopeaa.

Viihdeohjelmakilpailun kahden osion välissä esiintyi Jokeri-Pokeri-Poks-mies Simo Aalto. Hauskaa se oli, mutta itselleni tästä maailmanmestaritaikurista jäi mieleen jotain aivan muuta – siitä myöhemmin. Yritän edes olla looginen tällä kertaa.

Taikapäivien Taikayö-osuudessa saimme nähdä ja kokea viihde-kilpailun finalistien lisäksi ulkomaanvieraita. Taikureiden lisäksi saimme nauttia myös ruotsalaisesta koomikosta, jonka nimestä en muista mitään muuta kuin sen, että etunimi oli Jan. Ei hävetä tai mitään…

Lauantai-illan huipentumana oli Jari Tapanaisen Kuoleman rovio -esitys, jossa kahlekuningas lukittiin kahleilla kunnolla kiinni ja tuikattiin tuleen. Itselleni tässä oli hienoin kohta se, kun ainakin kuvittelin nähneeni silmäkulmastani vähän liekkiä. En ikinä voi olla varma. Mutta ei voi muuta todeta kuin sen, että hulluja nuo taikurit.

Koko loppu ilta – aivan, yö – vietettiinkin sitten hotellin aulassa kaikkien näiden huipputaikureiden seurassa. Oma mainosmieheni Martti ¨Sirén (;) ) piti huolta siitä, ettei sohvalla vieressäni ollut ikinä kauaa tyhjä paikka. ”Voisitko sä esittää yhden taikatempun? En tarkoita että näille, joiden seurassa nyt olet, eikä edes minulle. Tuolla on Ronja ja Ronja on sokea. Sulla on noin 30 sekuntia aikaa keksiä, mitä esität sokolle. Sen verran, kun nyt kierrät tästä sohvan toiselle puolelle.” Kiitettävän moni otti haasteen vastaan, vaikka tuntui olevan vaikea paikka yhtäkkiä keksiä, millaisen tempun saisi myytyä sokolle ilman, että epäilen kaikkien huijaavan minua. Vieressäni oli aivan selvästi piinapenkki.

Ensimmäinen henkilökohtainen oikeasti huippuhetkeni oli (tietysti sen jälkeen, kun olin esittänyt ensimmäisen kerran korttitempun taikurille), kun Jokeri-pokeri-poks-Simo istui viereeni (todistusaineistoa – valokuva). Mies, joka on maailmanmestari ja jota olen pienenä tuijotellut Pikkukakkosessa paljonkin. Noh, ei riittänyt, että Simo esitti minulle taikatemppuja, hän myös laittoi minut näyttämään itselleen sellaisen. Hienointa on, että tempun jälkeen sain kuulla hämmentäneeni tätä pitkän linjan ammattitaikuria korttitempulla. Simo sanoi tulevansa pian takaisin, että hän vain hakee yläkerrasta lisää välineitä, jotta voi esittää vielä vähän enemmän temppuja.

Tässä välissä Sirén oli ehtinyt jo puhua viereeni seuraavan uhrin, Suomen taikurit ry:n puheenjohtaja Kim Wistin. Itselläni kun ei enää silloin yöllä ollut mitään ajantajua, sain kuulla Wistin viihtyneen vieressäni 45 minuuttia. Minä näytin hänelle korttitempun, hän opetti minulle kaikkia hienoja juttuja, kun ei oikein keksinyt mitään temppua, joka toimisi kunnolla sokolle.

Kimin opetussession aikana Simo oli palannut välineiden hakureissulta ja istui viereisellä sohvalla odottamassa, että paikka vieressäni vapautui. Hän vain selitti vaimolleen, ettei vielä voida mennä nukkumaan, sillä ensin pitää näyttää pari temppua. Niinpä hän näyttikin ja sai minut ihan hämmentymään tempuilla, jotka luultavasti olivat suhteellisen yksinkertaisia.

Sain herätettyä ihmisten huomion ja mielenkiinnon pelkästään sillä, että istuin sohvalla valkoinen keppi vieressäni ja pläräsin kortteja. Minulta kysyttiin, onko tuntoaistini niin hyvä, että erotan korteista niiden arvon. Ei, ei se ihan niin hyvä ole, että normaaleista pahvi-muovikorteista saisi arvon selville, mutta onneksi pistekirjoituspakka on keksitty. Minusta on vain ihana huijata näkeviä otuksia ja olla lunttimatta korttien arvoja käyttämällä sitä normaalia pakkaa, josta en erota aina, onko se kuvapuoli ylös- vai alaspäin.

Illan – yön – lopuksi sain seuraani vielä maailman suosituimman taikurin, David (ei Copperfield) Williamsonin (kuten kuvasta näkyy). Hän ei näyttänyt minulle mitään temppua, mutta hämmästeli pistekirjoituskorttejani. En myöskään joutunut (tai saanut, riippuu vähän) näyttää hänelle mitään temppua. Ehkä myöhäinen – aikainen – ajankohtakin vaikutti tähän. David kysyi, kuinka monta vuotta olen ollut kiinnostunut taikatempuista sillä lailla enemmän. ”Öö, viisi kuukautta.” Miksi se oli kaikista niin hämmentävää?

Yön aikana sain siis esittää monta kertaa ammattitaikureille korttitemppuja. Näytin yhteensä vain kolme erilaista temppua, joista kahden useampaan kertaan. Suurimpaan osaan osaamistani tempuista olisi tarvinnut pöytää tai isompaa määrää katsojia.

Sunnuntai meni suurelta osalta vireystilan ollessa hyvin alhainen. Tämä tosin auttoi minua seuraamaan Lennart Greenin luentoa, sillä olen ennenkin huomannut ymmärtäväni ja puhuvani parhaiten englantia silloin, kun en juurikaan ole nukkunut. Muilla luennoilla nukkumattomuuteni oli enemmän ongelma, sillä aina välillä vajosin lähes koomaan ja havahduttuani uudestaan kunnolla hereille, oltiin joskus siirrytty jo aivan eri temppuun. Keskittymiskykyni ei siis ollut ihan parhaimmillaan. Onneksi kuitenkin olin jo päivän mittaan ehtinyt piristyä sen verran, että pysyin hereillä koko Gaalashow’n ajan illalla. Jotenkin nyt ei tule Show’sta sen enempää sanottavaa, vaikka sekin oli mielettömän mahtava ja upea juttu.

Taikapäivillä tuli ostettua taikuritarvikkeita. Omistan nyt noin 25 metriä taikurinarua, pari silkkihuivia, palloja ja pari korttipakkaa lisää. Näillä pärjää taas jonkin aikaa – toivottavasti. Mukaan tuolta viikonlopulta sain tietysti myyös ulkomaanelävien (-Williamson + Sirén) nimikirjoitukset korttipakkaani, muutaman uuden tempun ja kirjan verran taikuusjuttuja. Pitäisi vielä vain saada skanneri toimimaan, jotta pääsisin käsiksi siihen kirjaan.

Edith: Kuvat Martti Siren

Synttärisähläyksiä

Olisi ollut liian hyvä tuuri, että olisimme oikeasti päässeet kommelluksitta.

Kakkua tehdessä ongelmaksi tuli se, missä meidän kakkuvuoat on. Pienessä asunnossa tämän tavaramäärän säilöminen on lievästi sanottuna ihme, joten yhden vuo’an etsiminen oli myös aika haastava juttu. Vuoka kuitenkin löytyi ja saimme kakkupohjan tehtyä jopa ihan onnistuneesti. Laitoimme kakun uuniin ja kun otimme sen sieltä pois… Niin, joku nimeltämainitsematon allekirjoittanut oli unohtanut voidella vuo’an. Ei kun uusiksi – tunti aikaa ennen kuin pitäisi olla rautatieasemalla.

Ehdimme vääntää onnistuneen kakkutaikinan, voidella toisen vuo’an (joka oli edellistä pienempi ja siis myös parempi meidän pieneen kakkuumme) ja paistamaan kakkupohjan. Ehdin tietysti siinä sivussa myös polttamaan mukavan näköisen jäljen käsivarteeni – ainut niistä kaikista palamisista, joka oikeasti näkyy johonkin. Kakulle emme oikein mitään muuta enää ehtineet tehdä, kun oli vieraiden hakureissu tiedossa.

Kun pääsimme takaisin kotiin, suljimme vieraamme ystävällisesti yhteen huoneeseen, jotta ehdimme tehdä kakun loppuun. Siitä tuli loppujen lopuksi erittäin hyvän makuinen. Niin, ja minulla on kaapissa yksi onnistunut kakkupohja – kiinni metallivuo’assa.

Elossa edelleen

Hiljaiseloni blogin kanssa johtuu vain siitä, ettei ole tapahtunut mitään, minkä olisin kokenut kirjoittamisen arvoiseksi.

Minun oli tarkoitus tänään (maanantaina) tai huomenna (tiistaina, päivät vähän sekaisin) käydä ensimmäistä kertaa yksin kaupassa. Ei, ei ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäistä kertaa sokkona. Tällä kertaa pomppasin kuitenkin siitä aidan matalasta raosta ja valjastin isäni naisystävän kauppakaverikseni, kun minut kerta kutsuttiin niille syömään mansikoita.

Olen yksin kotona perjantaihin asti ja torstaina on tarkoitus viettää minun ja kaverini 16-vuotis syntymäpäiviä. Kaupasta oli siis oikeasti haettava synttärileivonnaistarvikkeita ja ihan arkisesti myös maitoa. Olen oikeastaan pettynyt itseeni, kun livistin tästä uudesta kokemuksesta näin. Liian helppo homma.

Kaupassa käynti jännittää minua ehkä liikaa. Tiedän tasan tarkkaan, missä se kauppa on. Tiedän, missä siellä on kassat, joilta minun pitäisi käydä pyytämässä apua sinne myymälän puolelle. Mutta minä en uskalla. En uskalla kävellä kassoille ja huikata: ”Hei, voisko joku tulla vähän auttamaan mua tonne?”

Miksi en?

Sitä en tiedä itsekään. Ehkä siksi, etten ole ikinä aikaisemmin tehnyt niin. Se ei kuitenkaan ole hyvä selitys. Olenhan ennenkin tehnyt asioita, joita en ole ikinä aikaisemmin tehnyt. Mutta ehkä en uskalla siksi, etten tiedä, onko siinä kaupassa käynyt aikaisemmin sokkoja yksin, enkä siis tiedä, osaako/haluaako kaupan henkilökunta opastaa yhtä sokkorukkaa. Joskus se ensimmäinen kauppareissukin on joka tapauksessa tehtävä. Hyvällä tuurilla minulta loppuu leivät, joten pääsen ainakin niitä hakemaan. Siinä samalla olisi hyvä tekosyy ostaa jäätelöä. Edelleenkään en tiedä, riittääkö rohkeus.

Kaupassakäynnin lisäksi minun on nyt yksin ollessani ollut tarkoitus piirtää.

Yritin viimeviikolla Seinäjoella ollessani etsiä akryylivärejä tai edes pehmeämpiä lyijykyniä. Kumpiakaan ei löytynyt niistä kaupoista, joissa kävimme, eikä kukaan lähtenyt kanssani taidekauppaan. Piirrustusvälineinäni on siis edelleen tavallinen HB-lyijykynä ja akvarelli-värikynät, joita en oikeasti osaa juuri käyttää. Näiden lisäksi on tietysti ihan omia piirtämisen apuvälineitäni, joista ehkä myöhemmin.

Olen joskus jostain kuullut, että akryylivärit olisivat sokkona suhteellisen helppoja. Mikään kuvataiteen tekeminen ei ole sokkona helppoa, etenkään tällaiselta perfektionistiltä. Haluaisin kuitenkin siis kokeilla akryylivärejä. Siitä haastavaa minun mielestäni tekee se, etten ole ikinä nähdessäni kokeillut sellaisia, joten en voi laskea muistikuvieni varaan sitä, kuinka ne käytännössä toimivat. Tarvitsen siis niitä kokeillakseni avuksi jonkun näkevän henkilön, joka uskaltaa ja haluaa oikeasti sanoa, millaista jälkeä siitä tulee, kuinka ne toimivat minun käytössäni.

Minusta on rasittavaa kuulla töitään esitellessä vain kommentteja ”Hieno”, ”Ihan kiva”, ”Vähänkö upea”, ”En mä nyt oikeen tiiä”. Minulle olisi hyvin tärkeää kuulla, miltä ne oikeasti ihmisten mielestä näyttävät; millainen tunnelma niistä välittyy, kuinka käyttämäni tekniikka vaikuttaa kuvaan. Sellaisia asioita, joita en sokkona – vaikka itse olen työni omin käsin tehnyt – voi oikeasti täysin koskaan tietää. Sellaisia ihmisiä vain on harvassa, jotka osaavat, uskaltavat tai haluavat kertoa kuvistani niitä asioita, jotka ovat mahdollisesti epäonnistuneet. Harvat myöskään erittelevät kohtia ja asioita, jotka ovat onnistuneet. Sen saan aina kuulla joltain, jos joku viiva on vähän väärässä kohtaa. Yleensä sentään itse tiedän viivojen paikat, koska käyttämilläni tekniikoilla ne tavallisesti ovat koholla. Ainakin kuvaa piirtäessäni.

Minulla on suuria toiveita lukion kuvaamataidontunnille. Se vaatii myös kuvisopettajalta aika paljon, että hän osaa suhtautua sokkoon, joka oikeasti harrastaa piirtämistä. Kuvaamataidonopettaja on yksi niistä henkilöistä, joilta haluan tosissani kuulla vähän enemmän töistäni. Yläasteella opettajani lähinnä katsoi, ei sanonut mitään. Joskus sain kuulla, että kuvassani oli ihmisellä oikeat mittasuhteet. Ei varmaan ole helppoa opettajalle sanoa oppilaalleen suoraan, mikä ei toimi. Mutta minä haluan kuulla sen. Haluan edistyä piirtämisessä. Se vain on vaikeaa, kun ei näe itse oman työnsä jälkeä. Siihen minä tarvitsen muita ja muiden rehellisiä arvioita.

Uskon, että Kalliossa on hyvä kuvaamataidonopettaja.

Kesäleirit rules vol. 2

Tampereen Nääs-leiri on ohi ja samalla kaikki tämän kesän nuorisotoimen leirit. Leirillä tuli koettua jälleen uusia asioita. Vai tuliko?

Kävimme Pyynikin kesäteatterissa katsomassa esitystä Kalliolle kukkulalle. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pyynikillä ja siksi sen pyörivä katsomo oli minusta vinkeä juttu. Pyynikillä on kuulemma Euroopan vanhin pyörivä katsomo. Minä olen aikaisemmin törmännyt vain pyöriviin näyttämöihin. Itse esitys oli hauska ja kuvailutulkattuna siitä sai tosiaan enemmän irti. Ehkä ilman tulkkausta olisi ollut melkein koko ajan pihalla siitä, missä mennään. Etenkin, kun ei ikinä itse voinut tietää suoraan, mihin lavasteisiin nyt siirryttiin. Kuvailutulkkinamme toimi yksi leirin ohjaajista, joka ei siis ole saanut mitään suurta koulutusta siihen hommaan. Taidan siis jättää tulkkauksen tason sen suuremmitta kommenteitta. Hyvä se oli, ei siinä mitään. Ja oli kunnioitettavaa, että flunssassa oleva ohjaaja tulkkasi flunssastaan huolimatta koko näytelmän.

Teatteriesityksen kuvailutulkkauksessa tulkin tehtävänä on välittää sokoille se tieto, jonka näytteliät antavat vain visuaalisesti. Tähän liittyy siis ilmeet, eleet, vaatetus, liikkuminen ja lavasteet. Kaikkia ilmeitä tai eleitä ei aina tulkata, lähinnä ne, joilla on suuremmin merkitystä. Kuvailutulkkausta voidaan myös antaa esimerkiksi kuvataiteesta, jääkiekosta tai jalkapallosta. Meidän leirillämmekin oli pari poikaa, jotka valitsivat kuvailutulkatun jalkapallo-ottelun kesäteatterin siaan.

Torstai-iltana saimme vielä nauttia taikuri Martti Sirénin nnäkövammaisille soveltamista taikatempuista. Sokea yleisö on haastava, kun jokaisen on oltava selvillä siitä, mitä tapahtuu. Siksi temppujen tekemisessäkin kestää huomattavasti kauemmin kuin näkevälle yleisölle. Kuitenkin meille esitetyt temput olivat sellaisia, joita pystyy seuraamaan myös täysin näkevät henkilöt täysin samanarvoisesti. Sirén on ainut suomalainen taikuri, joka on oikeasti esiintynyt suuremmalle näkövammaisporukalle ja suunnitellut temppujaan juuri näkövammaisen yleisön tarpeiden mukaan.

Perjantaina porukkamme jaettiin kolmeen ryhmään ja meillä oli kolme pajaa, jossa kiersimme. Jokaisessa pajassa aikaa oli kaksi tuntia, mikä oli juuri sopiva.

Yhdellä pisteellä väsättiin oma festarikassi. Toisin sanoen kuvioitiin haluamalla tavalla lähes luonnon valkoinen kangaskassi. Välineinä meillä oli kohomaalia, kimallemaalia, kangastusseja ja kirkkaita muovisia timantteja. Kohomaali on oikeasti aika hankalaa tököttiä sokkona, sillä maalatessa siihen ei voi koskea. Siksi käytettävissä oli myös erilaisia sabluunoita. Osa sai kassinsa valmiiksi puolessa tunnissa, toisilla meni pelkkään miettimiseen puolitoista tuntia. Meidän ryhmällämme kesti kauan myös siksi, että melkein kaikki halusivat käyttää nuottiviivasto-sabluunaa, jota oli vain yksi. Jotkut taas pitkittivät tekemistään miettimisen lisäksi myös sillä, että väsäsivät sabluunansakin itse, kuten minä. Pelikorttien maita ei vain ollut valmiina missään.

Toisella pisteellä huovutettiin rytmimuna. Munan sisälle sai valita makaroonia, herneitä, riisiä, kuskusia ja jotain muutakin vielä, mitä en muista. Sisäosa oli tehty suklaamunan sisuksesta, joka teipattiin kokonaan. Siihen alettiin sitten huovuttaa villaa päälle. Tämä munan vatkaamispiste oli sellainen, jossa pajan ohjaaja sai kuunnella koko päivän erittäin huonoja kaksimielisiä vitsejä.

Kolmantena pajana meillä oli taikatemput, joita opetti taikurimme Martti Sirén. Hän oli valinnut jokaiselle ryhmälle eri temput toimintakyvyn ja näön mukaan. Näin saatoimme siis juksata illalla toisia leiriläisiä. Kahden tunnin aikana ryhmät oppivat kahdesta kolmeen temppua, kun yhden tempun opettelemisessa kesti melko kauan aina, sillä temppu oli ensiksi näytettävä kaikille ja sen jälkeen käytävä kaikkien kanssa erikseen läpi vaihe vaiheelta. Meillä on kerran aikaisemmin ollut yksi taikuri opettamassa leirillä taikatemppuja, mutta hän ei näyttänyt temppuja kovin tarkasti kaikille eikä välttämättä aina edes tullut jokaiselta katsomaan, menikö se yhtään oikein. Tämän kertainen taikatemppupaja oli siis huomattavasti antoisampi.

Perjantaina porukkamme lähti vielä haistelemaan festaritunnelmia Tammerfesteille. kohteenamme oli Chisu ja Jenni Vartiainen. Kovinkaan monelle nämä eivät osuneet siihen lempi musiikkiin ja osa poistuikin festarialueelta aikaisemmin. Kuitenkin muutama leiriläinen (ja ainakin yksi ohjaaja) saivat Chisun nimmarin. Vartiaisesta en tiedä, kun itse olin jo silloin hengailemassa muualla Tampereella. I love Tre-pinssit olivat aika suosittuja.

Lauantaina meillä olikin ohjelmassa mediamuseo. Alunperin oli tarkoitus, että saisi itse valita, meneekö media- vai vakoilumuseoon, mutta vakoilumuseosta ei oltu vastattu yhteydenottoihin, joten kaikilla oli kohteena mediamuseo. Museo olisi saattanut olla kiinnostavampikin, mutta opastuksen taso hieman laimensi aiheen kiinnostavuutta. Oppaan puhevikaan tottui nopeasti, mutta itseäni ainakin häiritsi hieman, että kysymyksiin ei osattu vastata. Saimme aina kuulla, ettei opas tiennyt tai muistanut asiaa. Yksi porukassamme olleista leiriohjaajista sitten vastasi oppaan puolesta kysymyksiin, täydenteli siis huomattavasti opastusta. Hyvää oli se, että esimerkiksi joihinkin vanhoihin puhelimiin ja kirjoituskoneisiin sai tutustua ihan näppituntumalla. Se ei ole aina museoissa itsestäänselvää, vaikka esineet eivät olisikaan vitriineissä. Minusta parasta mediamuseosa oli Karvakuonojen kolmihenkinen tandemi ja Ransun moottorikelkka. En edes muistanut niillä sellaisia olleen. ”Pikkukakkosen posti.”

Mediamuseon jälkeen kaikilla oli aikaa kierrellä pienissä ryhmissä Tampereella. Meidän pieni porukkamme oli niin pahis, että menimme keskenämme käymään vakoilumuseossa. Onneksemme mukanamme oleva ohjaaja oli ennenkin käynyt siellä ja osasi kertoa myös lisää esittelyteksteihin. Vakoilumuseon huono puoli oli se, ettei oikeastaan mihinkään saanut koskea. Ei oikein mikään ollut edes kosketeltavana, kaikki oli lasin takana. Silti sain museosta mielestäni paljon irti.

Nämä olivat tämän leirin pääkohdat. Näiden lisäksi meillä oli luonnollisesti Tampere-visaa ja erilaisia liikuntamuotoja. Kalliokiipeily oli ainakin ihan huippu laji.

Joillekin porukkamme sokoista aiheutti ongelmia Varalan ruokalan portti, jollaisia on usein uimahalleissa. Portille piti siis näyttää korttia, että pääsi sisään. Ja sama ruokalasta poistuessa. Osa tarvitsi apua siinä, että sai korttinsa vilautettua oikeaan kohtaan. Itse en pitänyt sitä millään tavalla hankalana juttuna. Sitä oli peräti vaikeutettava tarkoituksella: laitoin kortin aurinkolasieni sangan taakse pystyyn ja piipautin sen portin lukulaitteen edessä ilman, että otin koko korttia käteen. Se oli oikeasti hauskaa. Korttia ei vain voinut laittaa koloon samalla tavalla. Silloin se oli otettava jo ihan käteen asti. Aurinkolasien sangan taus oli muutenkin hyvä paikka säilyttää korttia. Ei ainakaan tarvinnut koko ajan miettiä, mihin sen laittoi. Lasit kun olivat koko ajan päässä suojaamassa yllättävän arkoja silmiäni valolta. Yllättävää se on siksi, etten näe sitä valoa. Ja minä olen onnistuneesti hävittänyt reilun kahden viikon aikana kahdet aurinkolasit.

Varalan henkilökunta otti kivasti huomioon meidän rajoitteemme. Esimerkiksi kalliolaskeutumista ohjannut henkilö neuvoi hyvin myös sokoille sen homman. Muutenkin meitä huomioitiin hyvin.

Kyllä leirit on hauskoja tapahtumia. Erityisesti kaupungilla liikkuminen sokkoporukassa leirien aikana. On niin upeaa päästä herättämään kaaosta monella valkoisella kepillä ja törttöilevällä ihmisellä.

Minä en edes telonut itseäni tämän leirin aikana. Sitä ei valitettavasti tehnyt kukaan muukaan. Olisi siis ollut enemmän kuin oikein se, että olisin päässyt vähän hyödyntämään mukana ollutta ensiapulaukkua.

Turun keskiaikaiset markkinat

Aamupäivällä, heti liikkumistaidon tunnin jälkeen, otin suunnan kohti Turkua ja keskiaikaisia markkinoita. Matkalla junan vessassa kävin heittämässä keskiaikaistyylisen mekkoni niskaan, sillä Helsingin keskustan alueella liikkuminen se päällä ei tuntunut aamulla järin houkuttelevalta ajatukselta.

Mukaani Turkuun olin saanut suostuteltua erään leiriohjaajan, joka oli eksynyt näkövammaisten pariin Parasta lapsille ry:n ja Näkövammaiset lapset ry:n yhteisiltä leireiltä. Hän on itse siis PL:n puolelta. Omien sanojensa mukaan ei ole opastanut sokkoja juuri yhtään, mutta sitä on vaikea uskoa. Niin hyvin homma toimi.

Aikaisemmin viikolla tutkin Turun keskiaikaisten markkinoiden nettisivuja ja löysin sieltä markkinoiden ohjelmaoppaan. Paha vain, ettei se ollut lainkaan ruudunlukuohjelmalle sopiva tapaus. Siinä sitten melkein hädissäni laittelin viestiä tapahtuman järjestäjille ja pyysin itselleni luettavaa versiota. Seuraavana aamuna (tämä tapahtui siis illalla) sähköpostiini tuli liitetiedostona koko ohjelmaopas. Lupasivat oppia virheistään ja laittaa sen Word-version myös nettiin. En ole käynyt tarkastamassa, löytyykö se sieltä. Minusta oli kuitenkin ihailtavaa, että sain sen niinkin nopeasti.

Markkinahumussa minulla ei ollut kertaakaan keppi kunnolla käytössä. Kannoin sitä vain kasattuna mukanani. Jok’ikisellä kojulla kojun pitäjät kuitenkin tajusivat minun olevan sokea, ja melkein kaikki ottivat sen aivan mielettömän hyvin huomioon. Myyjät esittelivät itse minulle tuotteitaan ihan antamalla käteen, kertoili niistä kaikkea ja muutenkin olivat todella ystävällisiä ja avoimia.

Eräs englantia puhuva okariinan soittaja ja -myyjä opetti minullekin, kuinka se soitin toimii. Omalla huonolla englanninkielentaidollani ymmärsin suurimman osan, koska hän neuvoi sen aivan kädestä pitäen. Muutoin olisinkin ollut varsin ulalla. Puukkoja myyvä henkilö kertoili puukkojen terän pituuksia kysymättäkin ja esitteli puukkoja minulle. Ikoneja tunnustellessani sain kuulla, mitä ne kuvastavat ja minulle näytettiin erikseen kuvia, joissa kuva-aihe oli paremmin tunnettavissa.

Markkina rahaa lyödessä pisteen vetäjä löi kanssani sen, sillä en olisi itse – tietenkään – osunut edes oikeaan kohtaan. Eräs itse tekemiään koruja myyvä nainen kysyi, miltä korut tuntuivat. Kun sanoin niiden vaikuttavan varsin mielenkiintoisilta, hän arveli sokkona tuollaisten asioiden hahmottamisen olevan erilaista. Varsijousi-setä viritti minua varten yhden jousen ja esitteli sitä, kun taas yhdellä kojulla sain koettaa noitarummun soittamista poron sarvella.

Mukavia hetkiä minulla oli myös silmänkääntäjä Martti Simonmartin luona. Hän on ammattitaikuri Martti Siren, joka on viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt kovasti erikoistua näkövammaisille esiintymiseen. Silmänkääntäjä esitti minulle pari temppua, mutta ryösti minut myös apurikseen monta kertaa. Olin ”vanhempien hylkäämä sokko-raukka”, joka kaiken järjen vastaisesti osasi heti kertoa, minkä värinen kortti oli kyseessä. Kysyttäessä sanoin myös, mikä maa ja numero kortissa oli. Simonmartti nosti siis yleisöstä jonkun sekoittamasta pakasta kortin kerrallaan ja tiedusteli sen väriä. Itselläni ei ollut minkään laista kosketusta koko korttiin.

koko päivästä jäi minulle varsin tyytyväinen ja iloinen olo. Siihen vaikutti erityisesti ne kaikki ihanan ystävälliset ihmiset, jotka eivät antaneet sokeuteni häiritä heitä missään määrin. Epäilen, ettei kovin moni heistä ollut ollut aikaisemmin juurikaan näkövammaisten kanssa tekemisissä. Silti he osasivat kertoa tuotteistaan juuri oikeita asioita – kuten väreistä, kuvioista ja pinnasta.

Kiitos kaikille mukaville ihmisille tästä upeasta päivästä!

Uusia vekottimia – liikkumistaidon tunti osa 2

Nyt on oltu ihan pääkaupungissa opettelemassa ratikoita – pelottavaa touhua.

Oikeastaan ratikat, raitiovaunut, sporat – mitkä lie – eivät edes olleet järin pelottavia tai vaikeita. Ainoa hankaluus on se, mistä tietää jäädä pois. Onneksi voi aina pyytää kuljettajaa jättämään tai kysyä kanssamatkustajilta, missä pysäkillä ollaan menossa.

Ratikoissa ehkä ainakin aluksi on vaikeaa se, että liikenteessä on niin uusia kuin vanhoja ratikoita, jotka eroavat toisistaan hiukan. Tänään pääsinkin jo testaamaan molempia, mutta silti tässä on vielä pitkä matka siihen, että minusta tulee kunnollinen ratikan käyttäjä.

”Pelottavin” osuus koulureitissäni on ehkä ennemminkin jo pelkkä kaupungissa liikkuminen. Meillä on erotettu kävely- ja autotiet suurimmaksi osaksi ihan nurmikkoalueella ja ojalla. Tuollaiset kadut ovat omituisia juttuja. Miettikää nyt vielä, minun pitää ylittää tie, jossa on kolme kaistaa yhteen suuntaan! Aivan järkyttävää. Tuusulassa tuollaisissa paikoissa on yleensä alikulku…

Helsingissä liikkuessa minulle tuli mieleen se Maalaishiiri ja Kaupunkilaishiiri -satu, jossa Maalaishiiri menee käymään kaupungissa. Oli oikeasti ensimmäinen kerta, kun tunsin itseni maalaiseksi. Ei ole tullut mieleenkään, että minun pitäisi kysyä autosta noustessani, saanko avata oven. En ole ajatellut sellaista mahdollisuutta, että siinä voisi olla esimerkiksi liikennemerkki tai jalankulkija, pyöräilijä yms. Ei Tuusulassa voi juurikaan jättää autoa sellaiseen paikkaan. Toiset autot voivat olla lähellä, mutta niistä minulle yleensä huomautetaan ajoissa.

Tänään pääsimme kuitenkin jo käymään ihan Kallion lukion sisätiloissa. Siellä oli käytävillä jonkin verran tavaraa ja osa tiloista oli suljettuja remontin takia, mutta jonkinlaisen yleiskuvan koulusta sain. Kätevää on, että jokainen kerros on identtinen keskenään. Kyllä minä sen koulurakennuksen vielä opin. Ja Pengerkadulla oleva toinen koulun yksikkö oli ainakin helpossa paikassa, sinne emme vielä sisään päässeet.

On oikeastaan rasittavaa, että sokkona minun on opeteltava joitain asioita ihan erikseen, vaikka näkeville ne ovat ihan itsestään selviä. Minua helpottaa se, että olen joskus nähnyt. Jos olisin näkevänä kulkenut enemmän ratikalla, nekin olisivat varmasti helpompia. Mutta kun en ole kulkenut, täytyy minun opetella ulkoa, mistä löydän ratikasta maksupaikan, mistä kortinlukijan, mistä tankoja, joista pitää kiinni jne. Tällainen ulkoa opettelun asia on myös pankkiautomaatti. Minä en ole ikinä käyttänyt pankkiautomaattia. Tai jos tarkkoja ollaan, kahdesti Norjassa avustajani kanssa, mutta Suomessa en ole koskaan edes kokeillut, enkä ainakaan itsenäisesti. Minun on siis jossain vaiheessa opeteltava senkin kapineen käyttö.

Vaikka liikkumistaidonohjaajani on alansa rautainen ammattilainen, minä opetin hänelle tänään uuden jutun. Vessan ovissa kun on se lukko, josta näkee, onko vessa varattu vai ei, sen pystyy katsomaan myös sokkona. Silloin, kun kolossa on valkoista, kokeilemalla huomaa kolon olevan syvempi kuin silloin, kun värinä on punainen. Tämän käytännössä toimiminen on vaikeampaa, koska ei ole sitä vertailukohtaa, mutta periaatteessa sen pystyy katsomaan siis näinkin, rynkyttämättä oven kahvaa. Kuulemma kukaan aikaisemmista liikkumistaidonohjaajani asiakkaista ei ole kertonut tällaista huomiota.