Opaskoira osa 7 – Puolen vuoden mittainen taival

Keskustelin ensimmäisen kerran opaskoirasta HUSin liikkumistaidonohjaajan kanssa kesällä 2013. Tuolloin totesi hän, että liikun niin hyvin kepin kanssa, ettei koirasta olisi minulle välttämättä merkittävää hyötyä ja kehotti siis pohtimaan asiaa vielä. Vuoden pohdin ja otin yhteyttä – vaihtuneeseen – HUSin liikkumistaidonohjaajaan. Siitä se täälläkin raportoitu prosessi koiran saamiseksi lähti.

Kotipaikkakoulutuksen alkuun Viiksen kouluttaja kysyi, olenko edelleen sitä mieltä, että tahdon liikkua opaskoiran kanssa, vaikka olen näppärä liikkuja muutenkin. Hän myös totesi, ettei koirasta luopuminen olisi mikään katastrofi. Tuolloin olin sitä mieltä, että tahdon.

Nyt yhteistyökurssin alusta on reilut 7 kuukautta. Kuukausi sitten tein päätöksen, ettei opaskoira ole minulle paras liikkumisen apuväline. Puoli vuotta yhteistä taivaltamme mustan labbiksen kanssa siis kesti.

Puoli vuotta voi olla joidenkuiden mielestä lyhyt aika tulla tuollaiseen johtopäätökseen. Minulle kesällä sanoi pari, että kannattaa nyt se vuosi koiran kanssa liikkua ja katsoa sitten. Minä en usko, että tilanne – lähinnä omat ajatukseni – olisi puoli vuotta myöhemmin eri. Koira toki olisi vähän kehittynyt ja ehkä oma kepinkäyttörutiini vähentynyt niin, että siksikin koiran kanssa liikkuminen tuntuisi helpommalta.

Miksi minä sitten päätin luopua opaskoirasta puolen vuoden jälkeen?

Siihen on monta syytä. Minulla ollut koira oli ehkä paras mahdollinen, joka minulle oltaisiin voitu valita. Se, etten halunnut jatkaa koirallista elämää, ei siis tippaakaan johtunut kyseisestä koirasta: Birgi on mukava koira ja oli hyvin osaava opas heti alkuun.

Halusin opaskoiran siksi, että se etsisi minulle suojateitä, ovia ja portaita tilanteissa, joissa niiden löytäminen pelkän kepin kanssa on vaikeampaa. Etsihän se, ihan kiitettävästi (vaikka välillä ei sitten oikein millään). Kuitenkin hyöty niissä tilanteissa ei ollut lopultakaan niin suuri, että olisin sitä hirveästi kepittelyä kätevämmäksi kokenut.

Isoin hyöty opaskoirasta liikkumisessa oli erikoistilanteet, siis yllättävät esteet, kuten katutyöt. Niiden ohittaminen koiran kanssa toimi sujuvammin. Mutta: ne ovat erikoistilanteita. Vaikka Helsingissä asunkin, ei katutöitä tai vastaavia osu päivittäin reiteille.

Yleensä liikkuessani en kokenut saavani koirasta juurikaan hyötyä kepin kanssa kulkemiseen verrattuna. Usein se oli vähän hidasteena: liikkumiseen piti varata enemmän aikaa, koska koira piti käyttää tarpeillaan; piti varautua siihen, että jokin kohta täytyy ottaa uudestaan (jos portaita tms ei heti näytetty kunnolla); koira saattoi olla sitä mieltä, että tänään ei viitsitäkään kulkea ripeästi. Minulla on turhan usein tapana lähteä aavistuksen viime tinkaan, mikä koiran kanssa kulkiessa johtikin sitten myöhästelyihin.

Oli tilanteita ja päiviä, jolloin totesin, että nyt on vaan helpompi lähteä ilman koiraa. Esimerkiksi lähikauppaan en mennyt kertaakaan koiran kanssa. Matka sinne on lyhyt, mutta matkan varrella on viisi suojatietä ja yhdet portaat, joiden kaikkien kohdalla koira pysähtyy. Kepin kanssa pystyn jo kauempaa tekemään ratkaisun, pysähdynkö suojatien kohdalla, jos olen varma, ettei autoja tule. Lyhyt matka koiran kanssa olisi siis kestänyt pysähtelyineen paljon kauemmin. Tai jos minulla oli vähän kiire ratikkaan, saatoin jättää koiran kotiin, koska yksin pystyin vaikuttamaan paremmin siihen, mitä vauhtia kuljen.

Kaiken tämän pienen haittapuolen olisi varmasti sietänyt paremmin, jos pitäisi koirista. Minä en siis ole koiraihminen. Viimeisen vuoden aikana olen kyllä oppinut koirista paljon ja olen oppinut niistä pitämäänkin. En ole myöskään ainut ei-koiraihminen, jonka mielestä Birgi on kiva – noin niin kuin koiraksi. Ajattelin, että voisin oppia enemmän koiraihmiseksi. Että joskus aamulenkit on kivoja, karvat ei haittaa ja koira ei nenääni haise vaan tuoksuu. Ainakaan puolessa vuodessa näitä muutoksia minussa ei tapahtunut.

Ajattelin myös etukäteen, että koiran kanssa sitten liikun enemmän kävellen joka paikkaan, jotta sen lenkitys tapahtuu siinä samalla, eikä minun tarvitse lähteä erikseen käyttämään koiraa lenkeillä, koska siihen minulla ei olisi aikaa eikä kiinnostusta. Kesällä tämä vielä toimikin ihan hyvin, mutta syksyn ja arjen koittaessa tajusin, miten paljon minulla onkin päiviä, jolloin olen vaan kotona opiskelemassa, enkä lähde mihinkään. Niinä päivinä olisi pitänyt lähteä erikseen käyttämään opastani pidemmällä lenkillä. Ei jaksa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että tällä hetkellä, tällaisessa asuinpaikassa ja tällaisella opiskelurytmillä opaskoira on minulle enemmän rasite kuin hyödyllinen apuväline tai kaveri. Voi olla, että jonain toisena hetkenä elämässä ajattelen taas toisin. Nyt ainakin tiedän käytännössä, mitä koiran kanssa liikkuminen kohdallani on. Ja koska Birgi on niin mukava koira, totesin sen ansaitsevan paremman kodin: sellaisen, jossa se saa liikkua enemmän, jossa siitä pidetään enemmän ja jossa sen kanssa touhutaan työnteon ulkopuolellakin mielellään. Minä en kyennyt koiralleni sellaista kotia tarjoamaan. Toivottavasti joku toinen kykenee.

3 kommenttia artikkeliin ”Opaskoira osa 7 – Puolen vuoden mittainen taival


  1. Tähän en voi sanoa kuin olevani täsmälleen samaa mieltä. Koiraa kokeilleena, tosin paljon lyhyemmän ajan, tulin juuri näihin päätelmiin. Tuosta kaikesta on aikaa 16 vuotta, mutta aina vain olen varmempi siitä, että päätökseni oli silloin oikea.


  2. Suhteellisen vähän siitä missään puhutaan, ettei opaskoira oikeasti ole kaikille soveltuva liikkumisen apuväline. Lähinnä sitä kuulee opaskoiran ylivertaisuudesta valkoiseen keppiin verrattuna ja siitä, kuinka koiran kanssa liikkuminen mullisti elämän tms. Tämän kirjoitettuani olen kuullut muutamia kommentteja siitä, että – kuten sinä – tulos ”koirakokeilusta” on ollut sama kuin minulla. Ilmeisen tärkeää oli tuoda esille tämäkin näkökanta. 🙂


  3. Hyvä, että luovuit koirasta koska se ei sinulle sovi etkä koirista pidä. Jo ihan ensimmäisiä tekstejäsi koirasta lukiessani mietin, että mitenhän tämä päättyy. Tuntui, että kohtelet koiraa aika välinpitämättömästi ja vain apuvälineenä. Vaikka opaskoira onkin eräänlainen apuväline, on se myös elävä olento sekä perheenjäsen ja sitä pitäisi kohdella sen mukaan, ei minään apukeppinä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *