Pienijalkaisen tilitys

Minulla on pieni jalka. Olen vuosikaudet käyttänyt liian suuria kenkiä ihan vaan siksi, että pienempiä on ollut vaikea hankkia. Ja pysyyhän ne kengät jalassa, kun laittaa nauhat riittävän kireälle, vaikka varpaissa olisikin sentti-kaksi ylimääräistä tilaa. Olen siis ollut varsin tottunut isokenkäisyyteen, eli yleensä kokoon 36. Syynä myös se, ettei lastenosaston perhos- ja Barbi-kengät ole niin houkutelleet, eikä aikuisten kenkiä niin vaan löydä oikeassa koossa.

Sama isokenkäisyys on vallinnut myös urheilujalkineissani: kun vaan lenkkarin nauhat vetää riittävän kireälle, niin kyllä se kenkä jalassa pysyy.

Pari vuotta sitten hankin varmaan ensimmäiset oikeasti oikean kokoiset kengät sitten lapsuuden. Ne olivat sandaalit kokoa 33,5. Siitä jotenkin havahduin, että onpa oikeasti aika kivaa, kun on oikean kokoiset kengät jalassa. Tämä havahdukseni johti lähinnä siihen, että ostin pienet korkokengät, vuosi sitten myös vilkkuvat tarralenkkarit lastenosastolta. Ajatus oikean kokoisista kengistä ei ihan hirveästi siirtynyt urheilukenkiin: ostin pienimmät naisten mallia olevat lenkkarit, jotka löytyi (Asicsen 35,5) ja etsin pituushyppy- ja pikajuoksupiikkareista ne koon 36 piikkarit, jotka tuntuivat pienimmiltä. Tai sitten ne ainoat, jotka löysin sitä kokoa. Pienempiä erikoispiikkareita ei vaan tehdä, enkä jostain syystä sitten lenkkareitakaan ole ostanut junnumallisina.

Tyytyväisenä olen siis juossut ja hyppinyt vuosia liian suurilla kengillä. Nyt isovarpaan kipeytymisen kanssa enemmän ja vähemmän taistellessani mieleen tuli, että voihan yksi kipeytymisen syy olla myös liian isot kengät: jos minun päkiä on eri kohdassa kuin kengän päkiä, joutuu jalka todennäköisesti tekemään töitä vähän väärin. FTK:n fyssari oli kanssani samaa mieltä, että hyvinkin varmasti on yksi osasyy (ellei sitten peräti se kaiken alku). Jalat on kuitenkin tärkein työvälineeni ja haluan kävellä vielä toivottavasti monta vuosikymmentä, niin miksi en kiinnittäisi jalkineisiin enemmän huomiota?

No, kuten todettua, niitä erikoispiikkareita ei yksinkertaisesti löydy pienemmässä koossa kuin 36. Ei siis auttanut kuin mennä junnupiikkareiden puolelle, eli yleispiikkareihin.

Tilasin netistä yleispiikkareita kokoa UK 2 ja 2,5 (34 ja 35). Mietin vähän, että ne pienemmäktin tuntuvat siltä, että voisi vielä pienemmät jalkaan vetää. Kävin sitten Puhoksen InterSportissa kokeilemassa piikkareita kokoa 33. Kaupassa tuntuivat hyvältä, mutta myöhemmin testaillessani totesin, että on kyllä varpaat ehkä jo vähän liian tiiviisti ja minun kantapää on ehkä aavistuksen isompi kuin keskiverto 33-koon jalan kantapää, joten ei sitten oikein istunut jalkaan ja kävin ne palauttamassa. Päädyin siis lopulta Briteistä tilaamiini Adidaksen yleispiikkareihin kokoa 34. Samalla hankin myös lenkkarit oikeassa koossa ja vähän hyödyinkin pienestä jalastani; junnukenkiä kun ostaa, on hinta huomattavasti pienempi.

Vanha hyppypiikkari ja uusi yleispiikkari rinnan. Kokoeroa ainakin sentti.
Nykyinen ja entinen hyppypiikkari rinnan

Nyt alkaa piikkareiden koko olla kohdillaan ja päkiäni siellä, missä kuuluu. Kengän ominaisuudet pituushyppyyn eivät ehkä ole niin hyvät, kuin oikeasti lajipiikkareissa olisi. Pituushyppypiikkarin pohja on jäykempi ja päkiä enemmän koukussa kuin tuossa yleispiikkarissa – mutta kyllä niillä nyt silti hyppää. Haaveilen oikean kokoisista lajipiikkareista… Voisihan siinä senttejäkin tulla lisää, kun välineet olisi oikeasti kunnossa.

Toisena pääsiäispäivänä on Pajulahdessa kisa, jossa tavoitteena olisi päästä takaisin ranking-listan 5. sijalle. Sillä käytännössä varmistaisin Rion kisapaikkani. Tämänhetkinen sijoitukseni on 7, kun japanilaisen lisäksi yksi kiinalainen kävi hyppäämässä pidemmälle kuin minä. Ei tarvitsisi kuin 17 senttiä nykyistä ennätystäni parantaa. Saas nähdä, miten niillä uusilla piikkareilla nyt sitten tositoimissa hypätään!

Joskus avun pyytämisestä hyötyy kaikki

Avun pyytäminen on asia, johon vammaisena ihmisenä on vähän pako tottua. Se ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Aina ei jaksaisi tai haluaisi tuoda esiin sitä omaa rajoitettaan. Viime päivinä olen kuitenkin tajunnut, että voi ollakin kaikille helpompaa, kun vaan avaan suuni.

Jonottaminen esim kahvilassa tai kioskilla on usein vähän haastavaa: ensin pitää tajuta, onko jonoa, sitten pitäisi keksiä, missähän jonon pää mahtaa olla ja vielä tulisi onnistua kulkemaan eteenpäin jonon mukana. Monta kompastuskohtaa, siis. Voi olla, ettei ihmiset niin kovin pahastu siitä, että yksi sokko vähän etuilee jonossa (paitsi jos niillä nyt sattuu olemaan huono päivä jo muutenkin). Vaikka ihmiset eivät siitä pahastuisikaan, ei minusta silti ole mukavaa etuilla – vaikken todellakaan sitä tahallani tekisi.

Yleensä esimerkiksi yliopiston kahvilassa vähän palloilen ja yritän päätellä, onko sitä jonoa vai ei. Se on helpointa tajuta, jos jotkut jonossa juttelevat keskenään. Suomessa kun ollaan, ei sitä aina tapahdu, vaikka kaverin kanssa yhdessä jonotettaisiinkin. Tässä yhtenä päivänä kävin kahdesti kahvilassa: ensimmäisellä kerralla meinasin ensin tyylikkäästi ohittaa varmaan puolet jonosta, kun en tajunnut, että siinä ylipäänsä oli jonoa, saati sitten niin paljon. Lopulta en edes jäänyt jonottamaan, kun oli vähän kiire. Luennon jälkeen tulin uudestaan ja tajusin, että on vähän jonoa. Tajusin myös avata suuni ja kysyä, missä jonon pää on ja se minulle ystävällisesti kerrottiin.

Tässä eräänä päivänä arvelin kuulleeni luentosalissa kaverini. En ollut ensin ihan varma. Yritin kuikuilla ja kääntyillä ja tehdä itseni mahdolisimman näkyväksi, jotta hän huomaisi minut. Ei huomannut. Luentotauolla hän kävi hakemassa kahvia ja jällee yritin tehdä itseni mahdollisimman näkyväksi, jotta hän takaisin tullessaan huomaisi minut ja tulisi luokseni istumaan. No ei huomannut – tai ei halunnut huomata, kuten minä loogisesti entisenä koulukiusattuna asian mielessäni käänsin. Hetken olin jo ”no ihan sama, ei sitten”, kunnes tajusin, että tietysti minäkin voin tehdä asialle jotain. En ollut ihan varma, millä rivillä kaverini parin muun kanssa oli, joten rohkaisin itseni ja huikkasin: ”Hei (nimi). Kuinka monen rivin päässä te musta ootte, jos mäkin tuun sinne?”

Se oli minusta rohkea teko: otin itse kontaktia, mitä vähän sosiaalisia tilanteita pelkäävänä harvoin teen, ja toin vielä ilmi sokeuteni haitan tässä toisten löytämisessä. Kannatti; ilmeni, ettei minua tosiaan oltu huomattu (ei vältelty tahallaan) ja sain luennolle seuraa.

Pyrin aina menemään ajoissa luentosaleihin tai luokkiin, jotta minulla olisi jotain mahdollisuuksia löytää vapaa paikka. Täyteen luokkaan mennessä tuntuu aina vähän hankalalta ruveta kyselemään, että missä oikein olisi tilaa. Eilen jotenkin unohdin tämän hankaluuden täysin ja aavistuksen myöhässä ollessani kysyin heti luokkaan sisään tultuani ensimmäisiltä ihmisiltä, että mistä löydän vapaan paikan. Löytyi.

Tajusin, että pienienkin asioiden kohdalla (kuten jonon pää, kavereiden sijainti tai vapaa paikka luentosalissa) avun pyytäminen tekee tilanteista helpompaa sekä minulle että muille. Minun ei tarvitse käyttää hirveästi ylimääräistä energiaa, jotta selviäisin itse ja löytäisin sen jonon pään tai tyhjän tuolin luokasta. Minun ei tarvitse palloilla, säätää, sekoilla ja tuntea itseäni tyhmäksi siksi, etten heti löydä ja selviä. Muiden ei tarvitse miettiä, pitäisikö tuota auttaa, pitäisikö sanoa tai tehdä jotain, kun rehdisti itse kysyn.

Joskus ajattelen myös, etten viitsi vaivata ihmisiä avunpyynnöilläni, että on niillä varmasti muutakin tekemistä kuin auttaa minua. Pitäisi kuitenkin vaan luottaa ja uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Kun pohdin kotona ääneen, viitsinkö mennä kysymään UniSportin kassalta, voiko joku tulla näyttämään, miten juoksumattoa käytetään (ja missä se on), avomieheni kommentti asiaan oli jotakuinkin: ”Tietysti viitsit. Varmasti auttavat mielellään.”

Ehkä opin tämän asian nyt ja uskallan paremmin avata suuni erilaisissa tilanteissa.

Leiri päättyi, apurahaurheilijan arki alkaa

Eilen oli tasan puoli vuotta Rion paralympialaisten avajaisiin. Eilen julkistettiin myös OKM:n urheilija-apurahojen saajat. Minä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan tähän tukiurheilijoiden joukkoon, 5000 euron ”nuoren urheiljian” apurahalla. Minun urheilijuuteni on siis vähän niinkuin tunnustettu.

Kuten aina, apurahapäätöksistä, niiden kriteereistä, summista ja valituista urheilijoista voisi keskustella näin päätösten jälkeen. Minullakin olisi aiheeseen sanottavaa, mutta en nyt tartu siihen, vaikka sinänsä hedelmällinen aihe olisikin. Ei minulla nyt niin painavaa mielipidettä ole, ja joka tapauksessa olen itse iloinen, että nyt minulla on oikeus, suorastaan velvollisuus, urheilla ja treenata kovaa. On ehkä helpompi selittää yliopistollakin urheilupoissaoloja, kun kukaan ei voi ainakaan kiistää, etten olisi urheilija.

Tänään on ensimmäiset treenit Teneriffan leirin jälkeen. Viikon treenitauko oli tarpeen, kun kroppa oli varsin väsynyt leirin päätteeksi. Ei sinänsä mikään ihme, jos treenejä on noin kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti arkena.

Loppu leiri väsymyksestä huolimatta meni ihan mukavasti. Etenkin pikajuoksun osalta. Toiseksi viimeisessä harjoituksessa Teneriffalla juoksin 100 metriä pystylähdöllä ja käsiajalla nopeammin kuin koskaan ennen. Olin vähän hämmästynyt, että mites se nyt niin kovaa meni. Nyt odotan enää kisoja, joissa pääsisin näyttämään, mihin minusta onkaan! Vielä pitäisi malttaa…

Viimeiseen pituusharjoitukseen en sitten ollut ihan niin tyytyväinen. Ei se nyt huonoin mahdolinen ollut, mutta eipä juuri hyvää sanottavaakaan ole. Melko epätasainen. Väsymys näkyi siinä harjoituksessa hyvin selvästi. Ehkä nyt viikon tauon jälkeen jalat on riittävän palautuneet, jotta pituuskin taas kulkee paremmin.

Teneriffalla tosiaan pidennettiin vähän pituushyppyni vauhtia. Tuollaiset muutokset on hyvä tehdä ulkona, koska yleisesti ottaen ulkona on helpompi hypätä kuin sisätiloissa. Ympäristön äänet ja kaiut ovat erilaiset. Tänään pitäisi sitten mennä taas Myllyyn hyppäämään uudella vauhdilla. Jännää saada tietää, miltä siinä kohtaa vauhdinottorataa oikein kuulostaa, josta nyt sitten lähden. Aiemmassa kohdassa oli ilmastointiputki juuri yläpuolella humisemassa.

Leiriltä kotiutuminen tarkoittaa myös sitä, ettei enää voikaan miettiä pelkästään urheilua. Sielläkin opiskelin, enkä sitten enää oikein muuta tehnytkään. Nyt on tenttejä, ruuanlaittoa, kotitöitä… Ainainen leiri olisi tavallaan kiva, vaikka on se hotellielämä vähän väsyttävää. On myös ihan mukava, että sentään jaksaa ajatella muutakin kuin urheilua. Voi esimerkiksi soittaa luuttua. Teneriffalla oli toisaalta mukavan lämmin… Puolensa kaikessa.

Nyt tenttiinlukua, sitten treenit. Tästä se taas jatkuu.

Puoliväli

Viikko takana ja vielä viikko edessä leiriä Teneriffalla. Kuvittelin kirjoittavani leiristä jo paaaaljon aikaisemmin, mutta jotenkin aika täällä vaan hurahtaa. Kun treenaa kahdesti päivässä ja harjoitusten välissä opiskelee, onkin sitten aika puhki koko ihminen niin, ettei jaksa enää mitään kirjoitella. Treeniä, ruokaa, opiskelua ja nukkumista on tämä reissu lähinnä pitänyt sisällään.

Mutta on niistä treeneistä kuitenkin jotain kerrottavaa. Heti ensimmäisenä treenipäivänä pistettiin pituushyppyyni vähän lisää vauhtia, kun lisättiin siihen kaksi askelta. Entisen 14 askelen sijasta juoksen nyt siis 16 askelta. Metreinä uusi pituushypyn askelmerkkini on 23,40, kun edellinen oli 20,50. Kahdella askelella tuli siis kolme metriä lisää pituutta – minulla on pitkät askelet näin lyhyeksi ihmiseksi!

Kahden askelen lisäys tuotti humoristisia harjoitushyppyjä. Aluksi pelkäsin, etten osaa laskea uutta vauhtiani oikein, joten laskin mielessäni ”yksi, yksi, kaksi, kolme, …, seitsemän” (lasken siis askelpareja, en yksittäisiä askeleita). Tai siis niin minun piti laskea. Päätin kuitenkin laskuni lukuun kahdeksan, jolloin otin kaksi askelta liikaa, kompastuin hiekkakasan reunaan, rämähdin naamalleni hiekkaan ja nauroin hervottomasti. Hyvänä seikkana totesin, että ainakin osasin laskea kahdeksaan.

Nopeus kahden askelen lisäyksen myötä kasvoi selvästi. Siispä myös ponnistukseen kohdistuva energia on suurempi. Yhtäkkiä se ponnistus nousikin aika korkealle. Niin korkealle, että suorastaan pelästyin siellä yläilmoissa. Silminnäkijöiden lausunnon mukaan potkin ilmassa sivulle kuin hullu. Oman muistikuvani mukaan… No, en tiedä, mitä siellä ilmassa oikein tapahtui. Lopputuloksena kuitenkin käännyin ilmalentoni aikana 180 astetta, eli mätkähdin hiekkaan kasvot kohti lankkua. Taas nauroin.

Että sellaista. Myöhemmistä hyppyharjoituksista ei ole ihan noin paljoa huumoria enää irronnut. Eilenkin jalat alkoi olla jo niin väsyneet ja kipeät viikon harjoittelusta, että hyvä kun sain hypättyä. Sain kuitenkin ja ihan hyvin vieläpä.

Lisäpotkua pituuden harjoitteluun on tuonut se tosiseikka, että japanilainen hyppääjä meni hyppäämään pidemmälle kuin minä. Tipahdin siis maailman ranking-listalla kuudenneksi. Pöh! Rio-paikan varmistamisen vuoksi olisi hyvä olla viiden parhaan joukossa. Siispä treeniä! Ja lisää korkeita ponnistuksia!

Pikajuoksutreeneistä mainittakoon lupaavimpana seikkana se, että oppaani Jesper on nyt juossut yksin sekä 200 metriä että 100 metriä ajan kanssa. Molemmilla matkoilla hän on nopeampi kuin minä, eli voin hyvin kehittyä nopeammaksi ilman pelkoa siitä, että opas jää kohta jälkeen.

Tämän päivän palauttelin jalkojani ja vietin lepopäivän lähinnä istumalla bussissa. Piti käydä Teidellä, mutta viime viikkoisen lumimyräkän takia sinne ei vieläkään päässyt. Ihan kivoja vuoristomaisemia kuulemma silti nähtiin. Ainakin tuuli tooooooosi kovaa. Ja yhdessä paikassa oli kukko.

Huomenna taas hypätään!

Pituushyppy sokkona – yhteissuoritus jos mikä

Minä tarvitsen lajisuorituksiini (ja harjoituksiin) aina näkevää ihmistä. Yhteistyö minun ja oppaan välillä on oltava toimiva, jotta suoritus onnistuu. Vaikka yleisureheilu sinänsä onkin yksilölaji, sokkona sitä voi kuitenkin pitää yhteissuorituksena jo ihan siksikin, etten pystyisi siihen yksin. En pysty ilman opasta hyppäämään pituutta tai juoksemaan 100 metriä – ainakaan tekemättä ratarikkoa.

Minusta on suorastaan vähän yllättävää, kuinka suuri merkitys oppaalla ja opastuksella lopulta onkaan. Juoksussa melkeinpä riittää, että opas on riittävän nopea. Siinäkin tosin olen huomannut, että kyllä on helpompi juosta täysiä ihmisen kanssa, jonka kanssa sitä on harjoitellut ja tehnyt paljon kuin jonkun muun kanssa. Olen muutaman kerran ollut kisaamassakin niin, etten ole oppaani kanssa juuri muutoin juossut. Kyllä se onnistuu, mutta helpompaa on, jos on tuttu opas.

Pituushypyssä oppaan ja opastuksen merkitys on suurempi. Juoksussa riittää, että opas opastaa minut lähtötelineisiin, juoksee itse riittävän kovaa ja pysyy radalla, jotta suoritus toimii. Pituushypyssä oppaan pitää viedä minut askelmerkkini kohdalle, varmistaa, että olen lähdössä suoraan ja vielä suoritukseni aikana olla hereillä ja pysäyttää, jos menenkin vinoon, etten törmää mihinkään tai hyppää ohi hiekkalaatikosta (niinkin on käynyt). Minun pitää siis henkisesti luottaa oppaaseeni paljon enemmän. Voin juosta jokseenkin kenen tahansa kanssa, mutta hypätä en.

Olen menossa huomenna hyppäämään pituutta kisoihin niin, että oppaanani on poikkeuksellisesti valmentajani. Hän ensin kyseli, uskallanko hypätä hänen opastuksessaan. Vähän jännältä ajatus tuntui. Siitä on aikaa, kun hän viimeksi on ollut oppaanani pituushypyssä.

Eilen sitten harjoituksissa testattiin, mahtaako hommasta tulla mitään. Luulen, että molemmat vähän jännitimme.

Kun harjoitusten aluksi tein ensimmäistä polvennostojuoksua, valmentaja ei ollutkaan ihan skarppina ja juoksin seiväshypppääjän niskaan. Hups! Hätkähdettiin molemmat kolarin osapuolet. Luottamus tulevaan oli korkealla…

Lopulta, kun hyppypaikalle päästiin (sen jälkeen, kun olin hyppinyt ensin vähän seiväspatjalle) ja otettiin ensimmäinen hyppy, olin hieman hämmentynyt opastustyylin erilaisuudesta. Kaikella sillä on siis minulle henkisesti merkitystä, kuinka opas asettaa minut paikalle, varmistaa suunnan ja pitää ääntä hiekkakasasta. Koska opas oli eri, kaikki tämä oli hieman erilaista. Ensimmäiset pari hyppyä menivätkin melko varoen, mutta juoksin sentään suoraan ja pääsin hiekalle.

Loppujen lopuksi se oli todella hyvä hyppyharjoitus: ponnistukset nousi (ainakin pari kertaa) ja jalat tuli nätisti eteen. Luottavaisin mielin lähden huomenna kisaamaan. Pajulahtihallissa on sitäpaitsi helpompi hypätä kuin Liikuntamyllyssä. Miksi, sitä en tarkkaan tiedä. Ehkä liittyy akustiikkaan.

Sivupalkissakin olevasta ”Tavoitteena Rio” –videosta näkee, miten se hyppääminen näkemättä sitten oikein tapahtuu.

Videopostaus: Apuvälinekavalkadi

Nyt, kuulkaas! Videopostaus!

Jo varmaan blogini ammoisista ajoista, 2008, minun on pitänyt esitellä käyttämiäni apuvälineitä. Parempi kai sekin myöhään kuin…

Kuvasin tämän videon jo noin vuosi sitten, viime maaliskuussa. Sen julkituominen vaatikin sitten näemmä vähän pidemmän ajan. Tässä välissä olen esim. oppinut käyttämään Macia paremmin, joten videon editoiminen iMoviella onnistui jokseenkin. Tarvitsin kyllä (ainakin vielä) myös näkevää apua, mutta tässä se nyt on!

GoPron huonon äänenlaadun takia äänet on äänitetty erikseen Zoomillla. Jossain kohtaa unohdin kiikuttaa Zoomia mukanani, joten vähän kauempaa sitten puhe kuuluu. Mutta pitäisi kuulua.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=yW0f_3jOens]

Kun kiinnostus on levoton

Minä olen ihminen, joka on kiinnostunut vähän kaikesta, innostuu helposti uusista asioista ja tahtoo kokeilla kaikkea. Aina innostus, kiinnostus tai motivaatio jotain asiaa kohtaan ei sitten kestäkään pitkään. En voisi kuvitella tekeväni koko ikäni vain yhtä asiaa. Lapsuuteni harrastushistoria kertoo tästä myös: kaikkea taitoluistelusta ratsastukseen ja kitaransoitosta larppaamiseen. Aina piti saada kokeilla jotain uutta.

Toisinaan on tuntunut siltä, etten jaksa enää harjoitella yleisurheilua kilpamielessä. Se haukkaa niin suuren osan elämästäni, etten pääse tekemään sitten niitä muita, uusia ja innostavia asioita, joita väistämättä vastaani tulee vähän väliä. Minulle urheilu – etenkään kilpaurheilu – ei ole koko elämä. Tuntuu vähän vaikealta myöntää tämä. Ehkä oletus on, että tosissaan harjoittelevat kilpaurheilijat tekevät sitä suuresta intohimosta ja siinä on kaikki, mitä he elämältään haluavat. Tai niin minä ainakin kuvittelen, vaikken itse ole sellainen. Kuitenkin harjoittelen tosissani, mutta haluan elämältäni paljon muutakin, myös tällä hetkellä.

Minä pidän urheilusta. Pidän pituushypystä ja juoksemisesta. Pidän myös purjehtimisesta, rasastuksesta, jousiammunnasta, aikidosta, luistelusta, laskettelemisesta (suksilla ja laudalla) ja varsin monesta muusta lajista. Pidän itseni ylittämisestä, kilpailemisestakin. On ehkä sattuman kauppaa, että olen päätynyt kilpailemaan juuri pituushypyssä.

Tammikuun alussa kipuilevan varpaani ollessa pahimmillaan mietin, milloin minulla oli ollut viimeksi sellainen lajitreeni, jossa ei olisi sattunut miihinkään – lähinnä varpaaseen tai penikoihin. En muistanut. Silloin luulin myös, ettei varpaani kipuun auta muu kuin kipulääkkeett (eikä nekään kunnolla, testattu on) ja että reenaamalla lisää vaan pahennan tilannetta.

Kun kiinnostuksen suuntautuminen on yhtä vaihtelevaa kuin minulla, ei jatkuva kipu treenatessa ainakaan pahemmin lisännyt motivaatiota. Tuntui hölmöltä ajatella ensimmäisten MM-kisojeni aikoihin, etten tiedä, jaksanko tätä touhua. Kilpaillessa ja harjoitellessa ajatus oli kyllä toinen, mutta ne hetket, kun harjoittelemisen takia käveleminen sattui eikä unta meinannut saada, kun jalassa jomotti… Ei ollut helppoa.

Pelkäsin tammikuussa, että vaihtoehtoni ovat joko harjoitella kovaa ja kestää sen jälkeen kipua kävellessäkin tai lopettaa urheilu jokseenkin saman tien. Viimeistään silloin tajusin, miten tärkeää yleisurheilu, harjoitteleminen ja kilpaileminen minulle ovatkaan. Silloin, kun pelkäsin menettäväni sen ymmärsin, että kaikesta kiinnostukseni levottomuudesta, motivaation vaihtelevasta tasosta ja täydestä aikataulusta huolimatta en halua lopettaa urheilemista. En aiknakaan nyt, ainakaan näin.

Kun sitten fyssari Janne sanoi, että varpaani kipu on hhoidettavissa, nousi motivaationi harjoittelua kohtaan jälleen. Nyt tiedän, että tätä haluan tehdä. Jos voin hypätä pituutta kivutta, se on vielä parempi. Haluan Rioon, haluan sieltä mitalin ja haluan tehdä sen eteen paljon työtä.

#kohtiRioa

Paralympiavuotta on nyt noin kuukausi takana ja Rion paralympialaisten alkuun on reilu 8 kuukautta. Vuosien tavoite lähenee siis vauhdilla.

Vuoteni alkoi treenitauolla. Viime kesästä alkaen vasemmasta jalasta ukkovarpaan tyvinivel on ollut enemmän tai vähemmän kipeä. Syksyllä kävin sitä näyttämässä lääkärissä, mutta oikein mitään selkeää syytä ei löytynyt. Pidin taukoa ja lokakuussa Dohan MM-kisoissa varvas ei ollut ongelmana (penikat ehkä vähän). Ylimenokauden jälkeen, uuden treenikauden aluksi varvas taas kipeytyi – ja kipeytyi enemmän kuin syksyllä.

Kävin taas YTHS:n lääkärillä, mutta ei se vieläkään osannut sen enempää sanoa. Lähinnä totesi, että selvästi ”harrastukseni” kipeyttää varvasta ja hänen ainut ratkaisunsa oli pitää taukoa. Sain kuitenkin lähetteen fysioterapeutille ja meninkin seuraavalla viikolla Fysioterapiakonsulttien (FTK) Jannelle.

Janne löysi vasemmasta nilkastani liikerajoitteita. Vähän ruksautteli niveliä ja johan alkoi liikkeet onnistua paremmin. Myös varvaskipu jäi käytännössä siihen. Ennen fyssarilla käymistä sattui, jos (kun) seisoin varpaillani. Käynnin jälkeen ei sattunut ja varvastelinkin ihan siitä ilosta: oli niin hauskaa, kun yletin ilman koroketta laittamaan pyyhkeen kuivumaan, kun kerta pystyin paremmin seisomaan varpaillani!

Käsittelyn lisäksi sain Jannelta muutamia liikkeitä, jotka ylläpitävät nilkan liikkuvuutta ja toisia liikkeitä, jotka vähän opettavat nilkkaa toimimaan oikein. Olin jo ehtinyt pelätä, että onko tulevaisuuteni täynnä kipua; vaikka pystyisinkin treenaamaan kipulääkkeiden kanssa ihan hyvin, paheneeko ongelma. Janne palautti uskoni maailmaan ja siihen, että tämä pulma on kyllä ratkaistavissa. Oli harvinaisen helpottava fyssarikäynti se!

Viime viikonloppuna kilpailtiin parayleisurheilun halli-SM-kisoissa. Tämä harjoituskauteni alkoi siis vähän heikosti, kun varvaskipuiluiden lisäksi olin ensimmäisen kuukauden aikana kaksi viikkoa flunssassa. Kovin paljoa en siis ollut ehtinyt treenata ennen SM-kisoja. Samalla viikolla minulla oli pari hyppyharjoitusta, kun edellisestä pituushyppykerrasta olikin ollut jo kuukausi aikaa (ja se taisi olla tyyliin ensimmäinen hyppykerta sitten MM-kisojen). Hyppäsin kuitenkin Pajulahdessa paremmin kuin ikinä ennen tammikuussa. Dohassa tein pituushypyssä uuden ennätyksen (430) ja nyt hyppäsin vaan sentin päähän siitä.

Odotukseni tälle vuodelle ja kesän kilpailukaudelle ovat aika korkealla, kun tässä vaiheessa vuotta, risaisella harjoituskaudella tulokseni ovat tuollaisia. MM-kisoissa sijoitukseni oli 5. Paralympialaisista lähden ehdottomasti hakemaan korkeampaa sijaa.

Edellisestä blogikirjoituksesta on käytännössä vuosi. Olen tämän viimeisen vuoden opiskellut niin ahkerasti, ettei sen ja treenaamisen jälkeen ole enää liiemmin irronnut aikaa blogin päivittämiselle. Nyt, kun urheilullinen tähtäimeni lähestyy, koen tarpeelliseksi myös kirjoittaa matkastani Rioon ja matkastani huipulle enemmän. Toivottavasti olet mukana matkallani!

Opaskoira osa 7 – Puolen vuoden mittainen taival

Keskustelin ensimmäisen kerran opaskoirasta HUSin liikkumistaidonohjaajan kanssa kesällä 2013. Tuolloin totesi hän, että liikun niin hyvin kepin kanssa, ettei koirasta olisi minulle välttämättä merkittävää hyötyä ja kehotti siis pohtimaan asiaa vielä. Vuoden pohdin ja otin yhteyttä – vaihtuneeseen – HUSin liikkumistaidonohjaajaan. Siitä se täälläkin raportoitu prosessi koiran saamiseksi lähti.

Kotipaikkakoulutuksen alkuun Viiksen kouluttaja kysyi, olenko edelleen sitä mieltä, että tahdon liikkua opaskoiran kanssa, vaikka olen näppärä liikkuja muutenkin. Hän myös totesi, ettei koirasta luopuminen olisi mikään katastrofi. Tuolloin olin sitä mieltä, että tahdon.

Nyt yhteistyökurssin alusta on reilut 7 kuukautta. Kuukausi sitten tein päätöksen, ettei opaskoira ole minulle paras liikkumisen apuväline. Puoli vuotta yhteistä taivaltamme mustan labbiksen kanssa siis kesti.

Puoli vuotta voi olla joidenkuiden mielestä lyhyt aika tulla tuollaiseen johtopäätökseen. Minulle kesällä sanoi pari, että kannattaa nyt se vuosi koiran kanssa liikkua ja katsoa sitten. Minä en usko, että tilanne – lähinnä omat ajatukseni – olisi puoli vuotta myöhemmin eri. Koira toki olisi vähän kehittynyt ja ehkä oma kepinkäyttörutiini vähentynyt niin, että siksikin koiran kanssa liikkuminen tuntuisi helpommalta.

Miksi minä sitten päätin luopua opaskoirasta puolen vuoden jälkeen?

Siihen on monta syytä. Minulla ollut koira oli ehkä paras mahdollinen, joka minulle oltaisiin voitu valita. Se, etten halunnut jatkaa koirallista elämää, ei siis tippaakaan johtunut kyseisestä koirasta: Birgi on mukava koira ja oli hyvin osaava opas heti alkuun.

Halusin opaskoiran siksi, että se etsisi minulle suojateitä, ovia ja portaita tilanteissa, joissa niiden löytäminen pelkän kepin kanssa on vaikeampaa. Etsihän se, ihan kiitettävästi (vaikka välillä ei sitten oikein millään). Kuitenkin hyöty niissä tilanteissa ei ollut lopultakaan niin suuri, että olisin sitä hirveästi kepittelyä kätevämmäksi kokenut.

Isoin hyöty opaskoirasta liikkumisessa oli erikoistilanteet, siis yllättävät esteet, kuten katutyöt. Niiden ohittaminen koiran kanssa toimi sujuvammin. Mutta: ne ovat erikoistilanteita. Vaikka Helsingissä asunkin, ei katutöitä tai vastaavia osu päivittäin reiteille.

Yleensä liikkuessani en kokenut saavani koirasta juurikaan hyötyä kepin kanssa kulkemiseen verrattuna. Usein se oli vähän hidasteena: liikkumiseen piti varata enemmän aikaa, koska koira piti käyttää tarpeillaan; piti varautua siihen, että jokin kohta täytyy ottaa uudestaan (jos portaita tms ei heti näytetty kunnolla); koira saattoi olla sitä mieltä, että tänään ei viitsitäkään kulkea ripeästi. Minulla on turhan usein tapana lähteä aavistuksen viime tinkaan, mikä koiran kanssa kulkiessa johtikin sitten myöhästelyihin.

Oli tilanteita ja päiviä, jolloin totesin, että nyt on vaan helpompi lähteä ilman koiraa. Esimerkiksi lähikauppaan en mennyt kertaakaan koiran kanssa. Matka sinne on lyhyt, mutta matkan varrella on viisi suojatietä ja yhdet portaat, joiden kaikkien kohdalla koira pysähtyy. Kepin kanssa pystyn jo kauempaa tekemään ratkaisun, pysähdynkö suojatien kohdalla, jos olen varma, ettei autoja tule. Lyhyt matka koiran kanssa olisi siis kestänyt pysähtelyineen paljon kauemmin. Tai jos minulla oli vähän kiire ratikkaan, saatoin jättää koiran kotiin, koska yksin pystyin vaikuttamaan paremmin siihen, mitä vauhtia kuljen.

Kaiken tämän pienen haittapuolen olisi varmasti sietänyt paremmin, jos pitäisi koirista. Minä en siis ole koiraihminen. Viimeisen vuoden aikana olen kyllä oppinut koirista paljon ja olen oppinut niistä pitämäänkin. En ole myöskään ainut ei-koiraihminen, jonka mielestä Birgi on kiva – noin niin kuin koiraksi. Ajattelin, että voisin oppia enemmän koiraihmiseksi. Että joskus aamulenkit on kivoja, karvat ei haittaa ja koira ei nenääni haise vaan tuoksuu. Ainakaan puolessa vuodessa näitä muutoksia minussa ei tapahtunut.

Ajattelin myös etukäteen, että koiran kanssa sitten liikun enemmän kävellen joka paikkaan, jotta sen lenkitys tapahtuu siinä samalla, eikä minun tarvitse lähteä erikseen käyttämään koiraa lenkeillä, koska siihen minulla ei olisi aikaa eikä kiinnostusta. Kesällä tämä vielä toimikin ihan hyvin, mutta syksyn ja arjen koittaessa tajusin, miten paljon minulla onkin päiviä, jolloin olen vaan kotona opiskelemassa, enkä lähde mihinkään. Niinä päivinä olisi pitänyt lähteä erikseen käyttämään opastani pidemmällä lenkillä. Ei jaksa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että tällä hetkellä, tällaisessa asuinpaikassa ja tällaisella opiskelurytmillä opaskoira on minulle enemmän rasite kuin hyödyllinen apuväline tai kaveri. Voi olla, että jonain toisena hetkenä elämässä ajattelen taas toisin. Nyt ainakin tiedän käytännössä, mitä koiran kanssa liikkuminen kohdallani on. Ja koska Birgi on niin mukava koira, totesin sen ansaitsevan paremman kodin: sellaisen, jossa se saa liikkua enemmän, jossa siitä pidetään enemmän ja jossa sen kanssa touhutaan työnteon ulkopuolellakin mielellään. Minä en kyennyt koiralleni sellaista kotia tarjoamaan. Toivottavasti joku toinen kykenee.

Elämäni käännekohta

Lasken sokeutuneeni noin 11,5-vuotiaana, kun silmäleikkauksen jälkeen en nähnyt enää käytännössä mitään (okei, kaksi viikkoa sen jälkeen pystyin kyllä vielä vähän lukemaan, mutta kuitenkin). Laskin jo joskus silloin ala-asteella, että sitten 23 vuotta täytettyäni olen ollut puolet eleämästäni sokeana – ja sen jälkeen suurimman osan elämästäni sokea.

Nyt, tuo maaginen 23 vuotta on enää reilun viikon päästä. Tänään rupesin päiväyslaskurin kanssa ottamaan selvää siitä, mihin kohtaan tämä suuri elämäni rajapyykki oikeasti asettuu.

Sehän meni jo! Ihan huomaamattani!

Kyllä nyt ”puolet elämästäni sokeana” –päivä olisi ollut juhlan arvoinen. Olisi vaan pitänyt laskea päivälleen tämä asia vähän aiemmin.

Synnyin 31.7.1992 ja sokeuduin 5.1.2004. Olin elänyt heikkonäköisenä 4175 päivää. Tuosta sokeutumiseni päivästä tulee tänään 4216 päivää ja oikea käännekohta tälle asialle oli näin ollen reilu kuukausi sitten, 11.6.2015. Mitähän mahdoin tehdä sinä päivänä?

Vielä ehkä vuosi sitten saatoin sanoa olleeni suurimman osan elämästäni heikkonäköinen. Pitkään aikaan en ole sanonut sitä. Nyt asia onkin aivan päinvastoin: olen ollut elämästäni suuremman osan sokea kuin nähnyt. Tästä se osa vaan kasvaa. Jännä ajatus.

Vielä kun osaisin sanoa sen päivän, jonka jälkeen en enää erottanut edes valoa. Se ei vaan ollut niin merkittävä tapahtuma, että olisin pistänyt suuremmin merkille.