Rio ohi, Tokio tähtäimessä

Uusi harjoituskausi alkoi eilen. Muutaman viikon urheiluloman jälkeen oli suorastaan mahtavaa hikoilla kuntosalilla. Samalla tuli valmentajan kanssa suunniteltua alkavaa kautta.

Ensi kesänä on MM-kilpailut Lontoossa. Ne on tietysti kauden päätavoitteena. Keväällä minun pitäisi tehdä kandin tutkielma ja mahdollisesti jopa valmistua kandiksi, joten urheilun ja opiskelun yhteensovittaminen on ainakin sitten vuoden 2017 alun tärkeimpiä asioita. Aikatauluttaminen ei aina ole ihan niitä parhaimpia kykyjäni, mutta eiköhän tässä taas opi vähän lisää.

Palataanpa vielä hetkeksi Rioon, edellisen kauteni – siis nelivuotiskauden – päätavoitteeseen.

Kuva pituushypyn alastulosta, hiekka lentää
Ronja Oja Rion Paralympialaiset_pituushyppy, luokka T11 näkövammaiset, sijoitus 9, tulos 430 cm

Edellisvuoden MM-kisojen perusteella odotukseni Rioon olivat realistiset: satasella tavoitteena välieräpaikka, pituushypyssä 6. parhaan joukossa. Eihän se sitten ihan niin mennyt.

Aiemmasta kuvitelmastani poiketen satasen alkueristä jatkoi välieriin 8 eikä 12. Oman alkueräni viimeisenä ei ollut mitään toivoa. En minä jatkoon olisi päässyt, vaikka sinne olisi 12 mennyt. Olin 13. Mutta tein mahtavan uuden ennätyksen 13,39 (edellinen 13,57) ja olin juoksuuni varsin tyytyväinen. Kokemuksenakin olin mahtavaa juosta niin hyvien juoksijoiden kanssa melko ison yleisön edessä. Vertailun vuoksi vielä kerrottakoon, että Dohassa 2015 välieriin päästiin ajalla 13,19, nyt tarvittiin 12,59 ja luokkani ME rikottiin pariin kertaan.

Pituushyppy sitten. Lopputulos 9. ja putoaminen finaalikierroksilta ei tosiaan ollut se, mitä lähdin hakemaan. Voin selitellä jotain sillä, etten ole tottunut hyppäämään sellaisessa metelissä (aina oli jotain kuulutuksia tai musiikkia, kun oli minun hyppyvuoroni) ja aloitin liian varovasti jne. Turha kuitenkin selitellä. Taso oli kova, jälleen paljon kovempi kuin vuotta aiemmin MM-kisoissa. Omalla tuloksellani 4,30 olin Dohassa viides. Nyt olisi pitänyt hypätä 4,40, jotta olisi edes päässyt finaalikierroksile (Dohassa taisi olla tasan 4).

Heti oman kisani jälkeen olin äärimmäisen pettynyt suoritukseeni. Jäin 21 cm heinäkuisesta ennätyksestäni, vaikka kaikki edellytykset oman ennätyksen tekoon olikin olemassa. Hyppäsin viimeistelyharjoituksessa paremmin kuin kisassa, vaikka olen aina saanut tärkeissä kisoissa harjoituksia parempia tuloksia. Kyllä, nämä olivat ensimmäiset paralympialaiseni ja kilpailutilanne etenkin sen metelin suhteen oli todella erilainen verrattuna EM- ja MM-kisoihin. Nyt tiedän, että ei kannatakaan aina etsiä sitä hiljaisinta harjoitusaikaa, vaan hälinässäkin on pako treenata.

Sen lisäksi, että tunnelma stadionilla oli mieletön – yleisö teki aaltoja ja kaikkea – oli ihanaa huomata, kuinka paljon koti-Suomessa kisoja seurattiin. Omalla FB-seinälläni oli pituushypyn ’kisakatsomo’, vaikkei IPC:n livelähetyksessä pituuskisaa näytettykään. Siellä oli useampi ihminen, jotka seurasivat kilpailun etenemistä tulossivulta ja päivittivät muille tilannetta. Tuntui upealta lukea kisan jälkeen niitä kommentteja ja konkreettisesti ymmärtää, miten moni ihminen oli mukana matkallani. Jos livelähetys olisi ollut, tuskin seinälleni olisikaan kerääntynyt sellaista vuorovaikutuksellista kisakatsomoa kuin nyt.

En ollut vielä Rioon mennessä täysin varma, jatkanko urheilua sen jälkeen miten suurella intensiteetillä tai etenkään siitä, jatkanko Tokioon saakka. Maailmassa on niin paljon muitakin asioita, joita haluaisin tehdä ja tällä tasolla urheileminen väistämättä vie hyvin suuren osan ajastani. Kun sitten asusteli pari viikkoa kisakylässä huippu-urheilijoiden keskellä, oma urheilijaidentiteettini vahvistui melkoisesti. Samalla tiesin haluavani jatkaa, vielä kovemmin ja paremmin. Ellei mitään suuria loukkaantumisia tapahdu, minut tullaan siis näkemään vielä monesti kilpakentillä. Tokioon täällä tähdätään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *