Kisat

Lontoo ja MM-kisat, kohta täällä!

Lontoossa kisataan parayleisurheilun maailmanmestaruuksista 14.-23.7., eli kisat on jo ihan oven takana. Minä lennän Lontooseen 15. päivä ja omat kilpailusuoritukseni ovat 18. päivä (100m) ja 20. päivä (pituushyppy).

MM-kisoihin valmistautuminen on ollut melko vaikeaa. Siis viimeiset noin 7 kuukautta on olleet vaikeita kaikin tavoin. Refluksitauti on rajoittanut elämääni ja aivan kaikki onkin tehty sen ehdoilla. Voisin varmaan valmentajalle lähettämieni tekstiviestien perusteella laskea, kuinka monet treenit olen perunut, koska refluksi. Tänä aikana on tainnut olla jopa kaksi treeniä, joissa ei ole tullut huono olo eikä siis ole tarvinnut vähentää suunniteltujen toistojen määrää sen takia. Treenipäiväkirja kertoo, että tänä vuonna harjoituskertoja on ollut 34, joista lajitreenejä 25. Siis alle 1 lajitreeni viikossa, koska nyt elämme viikkoa 27. Tällä viikolla olen treenannut kahdesti ja se onkin sitten tuntunut jatkuvana pahoinvointina ja kipuna…

Kaiken tämän huomioiden olen suorastaan yllättynyt tuloksistani. Minulla on tältä kesäkaudelta alla kaksi pituuskisaa ja kaksi 100 metrin kisaa. Viikko sitten Jämsässä hyppäsin saman tuloksen kuin Riossa, viime syyskuussa,eli 430. Seuraavana päivänä Jämsänkoskella kipitin satasen aikaan 13,47, kun Riossa tekemäni ennätys on 13,39. Ilmeisen hyvä pohjakunto minulla, vai mitä sanotte!

Luotan siihen, että Lontoossa kilpailutilanteessa on kropassa riittävästi adrenaliinia niin, ettei todennäköinen huono olo pahemmin haittaa suoritusta. Tuloksellisesti en kuitenkaan osaa tällä hetkellä odottaa oikein mitään – kaikki riippuu loppujen lopuksi niin paljon siitä, millainen päivä sattuu olemaan refluksini kannalta. Nyt jos koskaan lähden MM-kisoihin sillä ajatuksella, että ”teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää”.

Voin sanoa, että ottaa aika rankasti päähän tämä tällainen. Treenipäiväkirjani alkuun kirjoitin treenikauden alussa motivaattoriksi lausahduksen ”Muista Tokio!”. Nyt tuo lausahdus tuntuu vain ärsyttävältä vinoiulta ja muistutukselta siitä, että kroppani on pettänyt minut, enkä kykene samaan kuin ennen. Haluaisin juosta satasen alle 13 sekuntiin ja todellakin haluaisin hypätä pituutta yli 5 metriä. Viime syyskuussa ne tuntuivat vielä mahdollisilta, tavoittelemisen arvoisilta tavoitteilta. Ei enää. Palleatyrä pisti kapuloita rattaisiin.

Pientä valon pilkahdusta antaa syksyllä häämöttävä leikkaus. Sen jälkeen ainakin arjen pitäisi olla kivuttomampaa ja helpompaa, ehkä vielä urheilukin onnistuu entiseen tapaan. Ehkä laji ei ole sitten enää pituushyppy, saa nähdä.

Mutta nyt kuitenkin ne Lontoon MM-kisat. Kovalla tsempillä ja sillä suomalaisella sisulla mennään!

Kausi paketissa (ja kohta nilkkakin)

Viikonloppuna oli tämän kisakauden päätös Seinäjoella SM-kisoissa. Pituuden osalta oli parhaita kisoja tänä kesänä. Yksi iso tekijä siinä oli se, että oli jopa oikeasti kilpailua, kun myös Elisa Montonen oli mukana. Meillä oli myös harvinainen tapaus, kun juoksimme 100 metriä molemmat saman oppaan kanssa, eri erissä, tietysti.

Kisoissa oli hauskaa se, kuinka kuuluttaja jo tuntia ennen kisojen alkua kuulutuksissaan hehkutteli minun ja Elisan välistä kaksinkamppailua 100 metrillä ja erityisesti pituudessa. Kuuluttajan mukaan se oli ”jännittävin kisatapahtuma koko päivänä”. Ja jännitystähän me sitten tarjoilimme, erityisesti viimeisellä hyppykierroksella. Siihen saakka Elisa oli minua 5 senttiä edellä, mutta hyppäsin muutaman sentin ohi (409). Sitten oli Elisan vuoro hypätä viimeinen hyppynsä ja minä menetin toisen SM-kultani, kun Elisa täräytti minusta jälleen ohi (415).

Varmasti osin kuuluttajan pitkällisen etukäteishehkutuksen ansiosta yleisö oli oikeasti mukana kisassamme ja kannusti ja hurrasi. Erityisesti kotimaan kisoissa näin vammaisurheilijana se on aika harvinaista herkkua. Mutta toki meidän välinen kisa oli oikeastikin sinänsä yksi mielenkiintoisimmista kisatapahtumista, sillä olimme aktiiviurheilijoista käytännössä ainoat, joilla oli joku toinen samassa luokassa kilpailemassa. Ja koska olemme niin tasaisia (100 metrillä minä juoksin 14.94 ja Elisa 15.26), se luo hyvän jännitteen kisaan.

Satasen tulokseeni en ole täysin tyytyväinen. Toukokuussa olen kuitenkin juossut Suomen ennätyksen 14.50 ja uskoin pystyväni vähintään samaan tulokseen nytkin. Tosin on todettava, että toukokuussa minulla oli myötätuuli, nyt oli vastaista -2,2. Pituushypyn tuloksesta olen kuitenkin iloinen, vaikka kulta menikin tällä kertaa Elisalle, sillä paransin sentään omaa ennätystäni 7 sentillä.

SM-kisat olivat oikein hyvä lopetus tälle kaudelle. Nyt olen todella hyvillä mielin menossa huomenna nilkkaleikkaukseen. Leikkauksen jälkeen alkaa sitten voimatreenit keski- ja ylävartalolle (sekä ponnistavan jalan kyykkytreeni, hahaa) ja viiden viikon kipsin jälkeen nilkan kuntoutus. Ensi kesänä voinkin sitten entistä ehomman nilkkani kanssa näyttäää, mihin minusta oikein onkaan.

Sitä en tosin tiedä, mitä kummaa teen nilkan teippaukselta vapautuvalla ajalla treeneihin valmistautuessani. Voiko olla, että olisin ehkä tämän jälkeen jopa joskus etuajassa treeneissä – jää nähtäväksi…

Pitkästä aikaa… – MM-kisapaikka meni ohi suun

Vammaisyleisurheilun MM-kisat alkoivat eilen Ranskassa, Lyonissa. Minä en ole mukana.

Pituushypyn a-raja (380 cm) oli jo viime kesältä plakkarissa. Kesäkuussa Berliinissä alitin myös 100 metrin b-rajan (raja 14.80, aikani 14.65). Eipä kuitenkaan tällä kertaa riittänyt.

Vammaisyleisurheilussa arvokisoihin ei mennä pelkillä rajoilla, vaan niihin on maapaikkoja. Ei aina eikä kaikkiin, esim. viime vuonna EM-kisoihin ei ollut maapaikkoja, pelkät rajat riittivät. Nyt piti kuitenkin siis metsästää niitä maapaikkoja. Paikkojen määrä lasketaan suhdeluvun avulla. Jos kisoihin on naisille tarjolla yhteensä vaikka 300 paikkaa ja a-rajan tehneitä on maailmassa 600, suhdeluku on 0,5. Eli jos Suomessa on neljä rajan tehnyttä, maapaikkoja on 2. Nyt MM-kisoihin oli 7 paikkaa miehillä ja 3 naisilla. Meillä oli Elisa Montosen, toisen sokon pituushyppääjän, kanssa kova kisa siitä, kumpi lähtee Ranskaan. Elisa kyllä voitti sen kisan aika näkyvästi, sillä viimeiseen tulosten tekopäivään mennessä hän oli hypännyt 416, kun minun paras tulokseni tältä kaudelta silloin oli vain 380.

Ehkä siksi en ole tännekään kauheasti kirjoitellut, kun harmitti niin paljon tuo kisapaikan menetys. Siihen tähtäsin ja kisojen takia ajoitin nilkkaleikkauksenkin syksyyn. Jos olisin juossut satasella a-rajan (14.10), olisin varmaan päässyt. Tai jos olisin hypännyt pidemmälle kuin Elisa, olisin päässyt. Tai jos heittäisin keihästä, minut olisi todennäköisesti kutsuttu kisaan. Ja heitinhän minä Pajulahden leirillä vähän keihästäkin, yksikään heitoista ei tosin tainnut tulla kärki edellä maahan. 😉 Niillä heitoilla ei ehkä edes kutsuttuna olisi Lyoniin päästy.

On tässä tullut sitten mietittyä, että mitä varten minä nyt enää treenaan koko kesänä, kun ei minulle tullutkaan MM-kisoja ja muutenkin on kisat tälle kaudelle aika vähissä. Syksyllä on tiedossa vaan se nilkkaleikkaus, jonka jälkeen pitääkin toipuilla joku pari-kolme kuukautta täysin juoksematta. Sitäkö varten minä treenaan? Ehkä aika hullua.

No, joka tapauksessa en ole heittänyt kirvestä kaivoon ja treenejä on tehty. Vähän on vähentänyt treenien määrää se, että kesäkuun lopulla leirillä Pajulahdessa valmentaja hajotti polvensa ja sitten kaikki oppaat ovat koko ajan vaan töissä. Edelleenkään se yksin harjoitteleminen ei näin sokkona tässä lajissa oikein onnistu. Olen sitten nauttinut vaan kesästä.

Vaikka alkukaudella pituushyppy ei ole hirvittävän hyvin tuntunut sujuvan, niin sentään Jämsässä hyppykarnevaaleilla tuli sivuttua viime vuoden ennätystä, eli 402. En käsitä, miksi hypyt eivät tänä vuonna tunnu sujuvan ja miksei niissä näy kehitystä viime vuodesta. Satasella aikani on kuitenkin parantunut noin sekunnilla ja Portugalissa kyllä hyppäsinkin 422, mutta sen jälkeen se ei ole enää toiminut. Jossain on vika, mutta sitä ei ole vielä ihan saatu selville.

Ehkä keskiviikkona menisi taas paremmin.
Vammaisyleisurheilun MM-kisat alkoivat eilen Ranskassa, Lyonissa. Minä en ole mukana.

Pituushypyn a-raja (380 cm) oli jo viime kesältä plakkarissa. Kesäkuussa Berliinissä alitin myös 100 metrin b-rajan (raja 14.80, aikani 14.65). Eipä kuitenkaan tällä kertaa riittänyt.

Vammaisyleisurheilussa arvokisoihin ei mennä pelkillä rajoilla, vaan niihin on maapaikkoja. Ei aina eikä kaikkiin, esim. viime vuonna EM-kisoihin ei ollut maapaikkoja, pelkät rajat riittivät. Nyt piti kuitenkin siis metsästää niitä maapaikkoja. Paikkojen määrä lasketaan suhdeluvun avulla. Jos kisoihin on naisille tarjolla yhteensä vaikka 300 paikkaa ja a-rajan tehneitä on maailmassa 600, suhdeluku on 0,5. Eli jos Suomessa on neljä rajan tehnyttä, maapaikkoja on 2. Nyt MM-kisoihin oli 7 paikkaa miehillä ja 3 naisilla. Meillä oli Elisa Montosen, toisen sokon pituushyppääjän, kanssa kova kisa siitä, kumpi lähtee Ranskaan. Elisa kyllä voitti sen kisan aika näkyvästi, sillä viimeiseen tulosten tekopäivään mennessä hän oli hypännyt 416, kun minun paras tulokseni tältä kaudelta silloin oli vain 380.

Ehkä siksi en ole tännekään kauheasti kirjoitellut, kun harmitti niin paljon tuo kisapaikan menetys. Siihen tähtäsin ja kisojen takia ajoitin nilkkaleikkauksenkin syksyyn. Jos olisin juossut satasella a-rajan (14.10), olisin varmaan päässyt. Tai jos olisin hypännyt pidemmälle kuin Elisa, olisin päässyt. Tai jos heittäisin keihästä, minut olisi todennäköisesti kutsuttu kisaan. Ja heitinhän minä Pajulahden leirillä vähän keihästäkin, yksikään heitoista ei tosin tainnut tulla kärki edellä maahan. 😉 Niillä heitoilla ei ehkä edes kutsuttuna olisi Lyoniin päästy.

On tässä tullut sitten mietittyä, että mitä varten minä nyt enää treenaan koko kesänä, kun ei minulle tullutkaan MM-kisoja ja muutenkin on kisat tälle kaudelle aika vähissä. Syksyllä on tiedossa vaan se nilkkaleikkaus, jonka jälkeen pitääkin toipuilla joku pari-kolme kuukautta täysin juoksematta. Sitäkö varten minä treenaan? Ehkä aika hullua.

No, joka tapauksessa en ole heittänyt kirvestä kaivoon ja treenejä on tehty. Vähän on vähentänyt treenien määrää se, että kesäkuun lopulla leirillä Pajulahdessa valmentaja hajotti polvensa ja sitten kaikki oppaat ovat koko ajan vaan töissä. Edelleenkään se yksin harjoitteleminen ei näin sokkona tässä lajissa oikein onnistu. Olen sitten nauttinut vaan kesästä.

Vaikka alkukaudella pituushyppy ei ole hirvittävän hyvin tuntunut sujuvan, niin sentään Jämsässä hyppykarnevaaleilla tuli sivuttua viime vuoden ennätystä, eli 402. En käsitä, miksi hypyt eivät tänä vuonna tunnu sujuvan ja miksei niissä näy kehitystä viime vuodesta. Satasella aikani on kuitenkin parantunut noin sekunnilla ja Portugalissa kyllä hyppäsinkin 422, mutta sen jälkeen se ei ole enää toiminut. Jossain on vika, mutta sitä ei ole vielä ihan saatu selville.

Ehkä keskiviikkona menisi taas paremmin.