Palleatyrä

Lontoo ja MM-kisat, kohta täällä!

Lontoossa kisataan parayleisurheilun maailmanmestaruuksista 14.-23.7., eli kisat on jo ihan oven takana. Minä lennän Lontooseen 15. päivä ja omat kilpailusuoritukseni ovat 18. päivä (100m) ja 20. päivä (pituushyppy).

MM-kisoihin valmistautuminen on ollut melko vaikeaa. Siis viimeiset noin 7 kuukautta on olleet vaikeita kaikin tavoin. Refluksitauti on rajoittanut elämääni ja aivan kaikki onkin tehty sen ehdoilla. Voisin varmaan valmentajalle lähettämieni tekstiviestien perusteella laskea, kuinka monet treenit olen perunut, koska refluksi. Tänä aikana on tainnut olla jopa kaksi treeniä, joissa ei ole tullut huono olo eikä siis ole tarvinnut vähentää suunniteltujen toistojen määrää sen takia. Treenipäiväkirja kertoo, että tänä vuonna harjoituskertoja on ollut 34, joista lajitreenejä 25. Siis alle 1 lajitreeni viikossa, koska nyt elämme viikkoa 27. Tällä viikolla olen treenannut kahdesti ja se onkin sitten tuntunut jatkuvana pahoinvointina ja kipuna…

Kaiken tämän huomioiden olen suorastaan yllättynyt tuloksistani. Minulla on tältä kesäkaudelta alla kaksi pituuskisaa ja kaksi 100 metrin kisaa. Viikko sitten Jämsässä hyppäsin saman tuloksen kuin Riossa, viime syyskuussa,eli 430. Seuraavana päivänä Jämsänkoskella kipitin satasen aikaan 13,47, kun Riossa tekemäni ennätys on 13,39. Ilmeisen hyvä pohjakunto minulla, vai mitä sanotte!

Luotan siihen, että Lontoossa kilpailutilanteessa on kropassa riittävästi adrenaliinia niin, ettei todennäköinen huono olo pahemmin haittaa suoritusta. Tuloksellisesti en kuitenkaan osaa tällä hetkellä odottaa oikein mitään – kaikki riippuu loppujen lopuksi niin paljon siitä, millainen päivä sattuu olemaan refluksini kannalta. Nyt jos koskaan lähden MM-kisoihin sillä ajatuksella, että ”teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää”.

Voin sanoa, että ottaa aika rankasti päähän tämä tällainen. Treenipäiväkirjani alkuun kirjoitin treenikauden alussa motivaattoriksi lausahduksen ”Muista Tokio!”. Nyt tuo lausahdus tuntuu vain ärsyttävältä vinoiulta ja muistutukselta siitä, että kroppani on pettänyt minut, enkä kykene samaan kuin ennen. Haluaisin juosta satasen alle 13 sekuntiin ja todellakin haluaisin hypätä pituutta yli 5 metriä. Viime syyskuussa ne tuntuivat vielä mahdollisilta, tavoittelemisen arvoisilta tavoitteilta. Ei enää. Palleatyrä pisti kapuloita rattaisiin.

Pientä valon pilkahdusta antaa syksyllä häämöttävä leikkaus. Sen jälkeen ainakin arjen pitäisi olla kivuttomampaa ja helpompaa, ehkä vielä urheilukin onnistuu entiseen tapaan. Ehkä laji ei ole sitten enää pituushyppy, saa nähdä.

Mutta nyt kuitenkin ne Lontoon MM-kisat. Kovalla tsempillä ja sillä suomalaisella sisulla mennään!