Pikajuoksu

Lontoo ja MM-kisat, kohta täällä!

Lontoossa kisataan parayleisurheilun maailmanmestaruuksista 14.-23.7., eli kisat on jo ihan oven takana. Minä lennän Lontooseen 15. päivä ja omat kilpailusuoritukseni ovat 18. päivä (100m) ja 20. päivä (pituushyppy).

MM-kisoihin valmistautuminen on ollut melko vaikeaa. Siis viimeiset noin 7 kuukautta on olleet vaikeita kaikin tavoin. Refluksitauti on rajoittanut elämääni ja aivan kaikki onkin tehty sen ehdoilla. Voisin varmaan valmentajalle lähettämieni tekstiviestien perusteella laskea, kuinka monet treenit olen perunut, koska refluksi. Tänä aikana on tainnut olla jopa kaksi treeniä, joissa ei ole tullut huono olo eikä siis ole tarvinnut vähentää suunniteltujen toistojen määrää sen takia. Treenipäiväkirja kertoo, että tänä vuonna harjoituskertoja on ollut 34, joista lajitreenejä 25. Siis alle 1 lajitreeni viikossa, koska nyt elämme viikkoa 27. Tällä viikolla olen treenannut kahdesti ja se onkin sitten tuntunut jatkuvana pahoinvointina ja kipuna…

Kaiken tämän huomioiden olen suorastaan yllättynyt tuloksistani. Minulla on tältä kesäkaudelta alla kaksi pituuskisaa ja kaksi 100 metrin kisaa. Viikko sitten Jämsässä hyppäsin saman tuloksen kuin Riossa, viime syyskuussa,eli 430. Seuraavana päivänä Jämsänkoskella kipitin satasen aikaan 13,47, kun Riossa tekemäni ennätys on 13,39. Ilmeisen hyvä pohjakunto minulla, vai mitä sanotte!

Luotan siihen, että Lontoossa kilpailutilanteessa on kropassa riittävästi adrenaliinia niin, ettei todennäköinen huono olo pahemmin haittaa suoritusta. Tuloksellisesti en kuitenkaan osaa tällä hetkellä odottaa oikein mitään – kaikki riippuu loppujen lopuksi niin paljon siitä, millainen päivä sattuu olemaan refluksini kannalta. Nyt jos koskaan lähden MM-kisoihin sillä ajatuksella, että ”teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää”.

Voin sanoa, että ottaa aika rankasti päähän tämä tällainen. Treenipäiväkirjani alkuun kirjoitin treenikauden alussa motivaattoriksi lausahduksen ”Muista Tokio!”. Nyt tuo lausahdus tuntuu vain ärsyttävältä vinoiulta ja muistutukselta siitä, että kroppani on pettänyt minut, enkä kykene samaan kuin ennen. Haluaisin juosta satasen alle 13 sekuntiin ja todellakin haluaisin hypätä pituutta yli 5 metriä. Viime syyskuussa ne tuntuivat vielä mahdollisilta, tavoittelemisen arvoisilta tavoitteilta. Ei enää. Palleatyrä pisti kapuloita rattaisiin.

Pientä valon pilkahdusta antaa syksyllä häämöttävä leikkaus. Sen jälkeen ainakin arjen pitäisi olla kivuttomampaa ja helpompaa, ehkä vielä urheilukin onnistuu entiseen tapaan. Ehkä laji ei ole sitten enää pituushyppy, saa nähdä.

Mutta nyt kuitenkin ne Lontoon MM-kisat. Kovalla tsempillä ja sillä suomalaisella sisulla mennään!

Leiri päättyi, apurahaurheilijan arki alkaa

Eilen oli tasan puoli vuotta Rion paralympialaisten avajaisiin. Eilen julkistettiin myös OKM:n urheilija-apurahojen saajat. Minä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan tähän tukiurheilijoiden joukkoon, 5000 euron ”nuoren urheiljian” apurahalla. Minun urheilijuuteni on siis vähän niinkuin tunnustettu.

Kuten aina, apurahapäätöksistä, niiden kriteereistä, summista ja valituista urheilijoista voisi keskustella näin päätösten jälkeen. Minullakin olisi aiheeseen sanottavaa, mutta en nyt tartu siihen, vaikka sinänsä hedelmällinen aihe olisikin. Ei minulla nyt niin painavaa mielipidettä ole, ja joka tapauksessa olen itse iloinen, että nyt minulla on oikeus, suorastaan velvollisuus, urheilla ja treenata kovaa. On ehkä helpompi selittää yliopistollakin urheilupoissaoloja, kun kukaan ei voi ainakaan kiistää, etten olisi urheilija.

Tänään on ensimmäiset treenit Teneriffan leirin jälkeen. Viikon treenitauko oli tarpeen, kun kroppa oli varsin väsynyt leirin päätteeksi. Ei sinänsä mikään ihme, jos treenejä on noin kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti arkena.

Loppu leiri väsymyksestä huolimatta meni ihan mukavasti. Etenkin pikajuoksun osalta. Toiseksi viimeisessä harjoituksessa Teneriffalla juoksin 100 metriä pystylähdöllä ja käsiajalla nopeammin kuin koskaan ennen. Olin vähän hämmästynyt, että mites se nyt niin kovaa meni. Nyt odotan enää kisoja, joissa pääsisin näyttämään, mihin minusta onkaan! Vielä pitäisi malttaa…

Viimeiseen pituusharjoitukseen en sitten ollut ihan niin tyytyväinen. Ei se nyt huonoin mahdolinen ollut, mutta eipä juuri hyvää sanottavaakaan ole. Melko epätasainen. Väsymys näkyi siinä harjoituksessa hyvin selvästi. Ehkä nyt viikon tauon jälkeen jalat on riittävän palautuneet, jotta pituuskin taas kulkee paremmin.

Teneriffalla tosiaan pidennettiin vähän pituushyppyni vauhtia. Tuollaiset muutokset on hyvä tehdä ulkona, koska yleisesti ottaen ulkona on helpompi hypätä kuin sisätiloissa. Ympäristön äänet ja kaiut ovat erilaiset. Tänään pitäisi sitten mennä taas Myllyyn hyppäämään uudella vauhdilla. Jännää saada tietää, miltä siinä kohtaa vauhdinottorataa oikein kuulostaa, josta nyt sitten lähden. Aiemmassa kohdassa oli ilmastointiputki juuri yläpuolella humisemassa.

Leiriltä kotiutuminen tarkoittaa myös sitä, ettei enää voikaan miettiä pelkästään urheilua. Sielläkin opiskelin, enkä sitten enää oikein muuta tehnytkään. Nyt on tenttejä, ruuanlaittoa, kotitöitä… Ainainen leiri olisi tavallaan kiva, vaikka on se hotellielämä vähän väsyttävää. On myös ihan mukava, että sentään jaksaa ajatella muutakin kuin urheilua. Voi esimerkiksi soittaa luuttua. Teneriffalla oli toisaalta mukavan lämmin… Puolensa kaikessa.

Nyt tenttiinlukua, sitten treenit. Tästä se taas jatkuu.

Puoliväli

Viikko takana ja vielä viikko edessä leiriä Teneriffalla. Kuvittelin kirjoittavani leiristä jo paaaaljon aikaisemmin, mutta jotenkin aika täällä vaan hurahtaa. Kun treenaa kahdesti päivässä ja harjoitusten välissä opiskelee, onkin sitten aika puhki koko ihminen niin, ettei jaksa enää mitään kirjoitella. Treeniä, ruokaa, opiskelua ja nukkumista on tämä reissu lähinnä pitänyt sisällään.

Mutta on niistä treeneistä kuitenkin jotain kerrottavaa. Heti ensimmäisenä treenipäivänä pistettiin pituushyppyyni vähän lisää vauhtia, kun lisättiin siihen kaksi askelta. Entisen 14 askelen sijasta juoksen nyt siis 16 askelta. Metreinä uusi pituushypyn askelmerkkini on 23,40, kun edellinen oli 20,50. Kahdella askelella tuli siis kolme metriä lisää pituutta – minulla on pitkät askelet näin lyhyeksi ihmiseksi!

Kahden askelen lisäys tuotti humoristisia harjoitushyppyjä. Aluksi pelkäsin, etten osaa laskea uutta vauhtiani oikein, joten laskin mielessäni ”yksi, yksi, kaksi, kolme, …, seitsemän” (lasken siis askelpareja, en yksittäisiä askeleita). Tai siis niin minun piti laskea. Päätin kuitenkin laskuni lukuun kahdeksan, jolloin otin kaksi askelta liikaa, kompastuin hiekkakasan reunaan, rämähdin naamalleni hiekkaan ja nauroin hervottomasti. Hyvänä seikkana totesin, että ainakin osasin laskea kahdeksaan.

Nopeus kahden askelen lisäyksen myötä kasvoi selvästi. Siispä myös ponnistukseen kohdistuva energia on suurempi. Yhtäkkiä se ponnistus nousikin aika korkealle. Niin korkealle, että suorastaan pelästyin siellä yläilmoissa. Silminnäkijöiden lausunnon mukaan potkin ilmassa sivulle kuin hullu. Oman muistikuvani mukaan… No, en tiedä, mitä siellä ilmassa oikein tapahtui. Lopputuloksena kuitenkin käännyin ilmalentoni aikana 180 astetta, eli mätkähdin hiekkaan kasvot kohti lankkua. Taas nauroin.

Että sellaista. Myöhemmistä hyppyharjoituksista ei ole ihan noin paljoa huumoria enää irronnut. Eilenkin jalat alkoi olla jo niin väsyneet ja kipeät viikon harjoittelusta, että hyvä kun sain hypättyä. Sain kuitenkin ja ihan hyvin vieläpä.

Lisäpotkua pituuden harjoitteluun on tuonut se tosiseikka, että japanilainen hyppääjä meni hyppäämään pidemmälle kuin minä. Tipahdin siis maailman ranking-listalla kuudenneksi. Pöh! Rio-paikan varmistamisen vuoksi olisi hyvä olla viiden parhaan joukossa. Siispä treeniä! Ja lisää korkeita ponnistuksia!

Pikajuoksutreeneistä mainittakoon lupaavimpana seikkana se, että oppaani Jesper on nyt juossut yksin sekä 200 metriä että 100 metriä ajan kanssa. Molemmilla matkoilla hän on nopeampi kuin minä, eli voin hyvin kehittyä nopeammaksi ilman pelkoa siitä, että opas jää kohta jälkeen.

Tämän päivän palauttelin jalkojani ja vietin lepopäivän lähinnä istumalla bussissa. Piti käydä Teidellä, mutta viime viikkoisen lumimyräkän takia sinne ei vieläkään päässyt. Ihan kivoja vuoristomaisemia kuulemma silti nähtiin. Ainakin tuuli tooooooosi kovaa. Ja yhdessä paikassa oli kukko.

Huomenna taas hypätään!

Pitkästä aikaa… – MM-kisapaikka meni ohi suun

Vammaisyleisurheilun MM-kisat alkoivat eilen Ranskassa, Lyonissa. Minä en ole mukana.

Pituushypyn a-raja (380 cm) oli jo viime kesältä plakkarissa. Kesäkuussa Berliinissä alitin myös 100 metrin b-rajan (raja 14.80, aikani 14.65). Eipä kuitenkaan tällä kertaa riittänyt.

Vammaisyleisurheilussa arvokisoihin ei mennä pelkillä rajoilla, vaan niihin on maapaikkoja. Ei aina eikä kaikkiin, esim. viime vuonna EM-kisoihin ei ollut maapaikkoja, pelkät rajat riittivät. Nyt piti kuitenkin siis metsästää niitä maapaikkoja. Paikkojen määrä lasketaan suhdeluvun avulla. Jos kisoihin on naisille tarjolla yhteensä vaikka 300 paikkaa ja a-rajan tehneitä on maailmassa 600, suhdeluku on 0,5. Eli jos Suomessa on neljä rajan tehnyttä, maapaikkoja on 2. Nyt MM-kisoihin oli 7 paikkaa miehillä ja 3 naisilla. Meillä oli Elisa Montosen, toisen sokon pituushyppääjän, kanssa kova kisa siitä, kumpi lähtee Ranskaan. Elisa kyllä voitti sen kisan aika näkyvästi, sillä viimeiseen tulosten tekopäivään mennessä hän oli hypännyt 416, kun minun paras tulokseni tältä kaudelta silloin oli vain 380.

Ehkä siksi en ole tännekään kauheasti kirjoitellut, kun harmitti niin paljon tuo kisapaikan menetys. Siihen tähtäsin ja kisojen takia ajoitin nilkkaleikkauksenkin syksyyn. Jos olisin juossut satasella a-rajan (14.10), olisin varmaan päässyt. Tai jos olisin hypännyt pidemmälle kuin Elisa, olisin päässyt. Tai jos heittäisin keihästä, minut olisi todennäköisesti kutsuttu kisaan. Ja heitinhän minä Pajulahden leirillä vähän keihästäkin, yksikään heitoista ei tosin tainnut tulla kärki edellä maahan. 😉 Niillä heitoilla ei ehkä edes kutsuttuna olisi Lyoniin päästy.

On tässä tullut sitten mietittyä, että mitä varten minä nyt enää treenaan koko kesänä, kun ei minulle tullutkaan MM-kisoja ja muutenkin on kisat tälle kaudelle aika vähissä. Syksyllä on tiedossa vaan se nilkkaleikkaus, jonka jälkeen pitääkin toipuilla joku pari-kolme kuukautta täysin juoksematta. Sitäkö varten minä treenaan? Ehkä aika hullua.

No, joka tapauksessa en ole heittänyt kirvestä kaivoon ja treenejä on tehty. Vähän on vähentänyt treenien määrää se, että kesäkuun lopulla leirillä Pajulahdessa valmentaja hajotti polvensa ja sitten kaikki oppaat ovat koko ajan vaan töissä. Edelleenkään se yksin harjoitteleminen ei näin sokkona tässä lajissa oikein onnistu. Olen sitten nauttinut vaan kesästä.

Vaikka alkukaudella pituushyppy ei ole hirvittävän hyvin tuntunut sujuvan, niin sentään Jämsässä hyppykarnevaaleilla tuli sivuttua viime vuoden ennätystä, eli 402. En käsitä, miksi hypyt eivät tänä vuonna tunnu sujuvan ja miksei niissä näy kehitystä viime vuodesta. Satasella aikani on kuitenkin parantunut noin sekunnilla ja Portugalissa kyllä hyppäsinkin 422, mutta sen jälkeen se ei ole enää toiminut. Jossain on vika, mutta sitä ei ole vielä ihan saatu selville.

Ehkä keskiviikkona menisi taas paremmin.
Vammaisyleisurheilun MM-kisat alkoivat eilen Ranskassa, Lyonissa. Minä en ole mukana.

Pituushypyn a-raja (380 cm) oli jo viime kesältä plakkarissa. Kesäkuussa Berliinissä alitin myös 100 metrin b-rajan (raja 14.80, aikani 14.65). Eipä kuitenkaan tällä kertaa riittänyt.

Vammaisyleisurheilussa arvokisoihin ei mennä pelkillä rajoilla, vaan niihin on maapaikkoja. Ei aina eikä kaikkiin, esim. viime vuonna EM-kisoihin ei ollut maapaikkoja, pelkät rajat riittivät. Nyt piti kuitenkin siis metsästää niitä maapaikkoja. Paikkojen määrä lasketaan suhdeluvun avulla. Jos kisoihin on naisille tarjolla yhteensä vaikka 300 paikkaa ja a-rajan tehneitä on maailmassa 600, suhdeluku on 0,5. Eli jos Suomessa on neljä rajan tehnyttä, maapaikkoja on 2. Nyt MM-kisoihin oli 7 paikkaa miehillä ja 3 naisilla. Meillä oli Elisa Montosen, toisen sokon pituushyppääjän, kanssa kova kisa siitä, kumpi lähtee Ranskaan. Elisa kyllä voitti sen kisan aika näkyvästi, sillä viimeiseen tulosten tekopäivään mennessä hän oli hypännyt 416, kun minun paras tulokseni tältä kaudelta silloin oli vain 380.

Ehkä siksi en ole tännekään kauheasti kirjoitellut, kun harmitti niin paljon tuo kisapaikan menetys. Siihen tähtäsin ja kisojen takia ajoitin nilkkaleikkauksenkin syksyyn. Jos olisin juossut satasella a-rajan (14.10), olisin varmaan päässyt. Tai jos olisin hypännyt pidemmälle kuin Elisa, olisin päässyt. Tai jos heittäisin keihästä, minut olisi todennäköisesti kutsuttu kisaan. Ja heitinhän minä Pajulahden leirillä vähän keihästäkin, yksikään heitoista ei tosin tainnut tulla kärki edellä maahan. 😉 Niillä heitoilla ei ehkä edes kutsuttuna olisi Lyoniin päästy.

On tässä tullut sitten mietittyä, että mitä varten minä nyt enää treenaan koko kesänä, kun ei minulle tullutkaan MM-kisoja ja muutenkin on kisat tälle kaudelle aika vähissä. Syksyllä on tiedossa vaan se nilkkaleikkaus, jonka jälkeen pitääkin toipuilla joku pari-kolme kuukautta täysin juoksematta. Sitäkö varten minä treenaan? Ehkä aika hullua.

No, joka tapauksessa en ole heittänyt kirvestä kaivoon ja treenejä on tehty. Vähän on vähentänyt treenien määrää se, että kesäkuun lopulla leirillä Pajulahdessa valmentaja hajotti polvensa ja sitten kaikki oppaat ovat koko ajan vaan töissä. Edelleenkään se yksin harjoitteleminen ei näin sokkona tässä lajissa oikein onnistu. Olen sitten nauttinut vaan kesästä.

Vaikka alkukaudella pituushyppy ei ole hirvittävän hyvin tuntunut sujuvan, niin sentään Jämsässä hyppykarnevaaleilla tuli sivuttua viime vuoden ennätystä, eli 402. En käsitä, miksi hypyt eivät tänä vuonna tunnu sujuvan ja miksei niissä näy kehitystä viime vuodesta. Satasella aikani on kuitenkin parantunut noin sekunnilla ja Portugalissa kyllä hyppäsinkin 422, mutta sen jälkeen se ei ole enää toiminut. Jossain on vika, mutta sitä ei ole vielä ihan saatu selville.

Ehkä keskiviikkona menisi taas paremmin.

Maratonikuulumisia puoleltatoista kuukaudelta

Toukokuu hurahti, enkä kirjoittanut tänne ainuttakaan tekstiä. Kesäkuukin on jo pian puolivälissä. Nyt on syytä ryhdistäytyä.

Kirjoittamattomuuteni ei suinkaan johdu siitä, etteikö aihetta olisi löytynyt. Aikaa ei vaan jotenkin tuntunut löytyvän koneella istumiseen ja blogikirjoituksen tekemiseen. En kuitenkaan osaa sanoa, mihin sen aikani sitten muka käytin. Tai muutinhan minä tämän kirjoitustaukoni aikana.

Yritetääs nyt sitten kerätä tärkeimmät kuulumiset tauolta.

Kun portugalista palattiin Suomeen, oli onneksi jo sen verran lämmintä, ettei tarvinnut palata halliin treenaamaan, vaan pystyimme siirtymään suoraan ulkokentille. Aluksi tosin piti vaatetta olla päällä hiukan enemmän kuin etelässä.

Treenit ovat kulkeneet hyvin, ainakin ilman mitään kummallisuuksia. Opas-veljen jalat eivät ole oikein toipuneet Portugalin leirin aiheuttamasta shokistaan. Hän ei tosin ole pitänyt kahta viikkoa pidempää juoksutaukoa, vaikka jalat ehkä sitä tällä hetkellä kaipaisivatkin kovasti. Parempaan päin kuulemma ovat.

Minunkin penikkani ovat jatkaneet jälleen Portugalissa aloittamaansa kipuilua. Tällä viikolla pystyin kuitenkin tekemään pitkän hyppytreenin ongelmitta, eli ehkä valoa näkyvissä täälläkin. Olen myös käynyt koipineni fysioterapeutilla alaraaja-analyysissa, missä selvisi ainakin se, ettei jaloissani mitään selkeää rakenteellista vikaa ole. Pienet asentovirheet ja sitä kautta kipeytyvät penikat voitaneen siis hoitaa jumpalla.

Ruokapuoli ei arjessani sitten olekaan kovin kunnossa. Maaliskuun paralympiakomitean leirin jälkeen pysyin suht säännöllisessä ruokarytmissä ja kunnon monipuolisessa ruuassa ehkä noin kuukauden. Portugalissa, hotellin ruokien äärellä, ei myöskään ollut vaikeuksia syödä hyvin, vaikka syöminen olikin ennen leiriä taas vähän repsahtanut. Portugalin jälkeen sitten, ei urheilijamaisesta syömisestä ole oikein ollut jälkeäkäään. Pahimmillaan menen iltapäivällä treeneihin ja tajuan vasta siellä syöneeni koko päivänä vain pari leipää aamulla, eikä kotona ole treenien jälkeenkään nopeasti saatavila mitään sen kummempaa. Välipaloja en ole osannut ajatella oikeastaan lainkaan ja ruokaa olen syönyt, kun olen muistanut ja jaksanut laittaa. Herkkuja olenkin syönyt sitten sen edestä (pitäähän se energia jostain saada, eikös juu…).

Parin viikon päästä meillä on taas paralympiakomitean leiri, jossa olisi halutessaan mahdollista käydä juttelemassa ravitsemusterapeutin kanssa. Ongelmana ei kuitenkaan ole se, etten tietäisi, mitä minun pitäisi syödä ja miten. Ongelmana on vaan se, miten kummassa saan itseni tekemään niin. En ole koskaan ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ja se näkyy tässä pahasti. Jos joku muu tekisi ruuan puolestani, ei olisi mitään ongelmaa syödä hyvin. Jos joku muu suunnittelisi puolestani muutaman päivän syömiseni valmiiksi, tilanne helpottuisi suuresti. Minä en koskaan ole jaksanut miettiä syömisiäni kuin ehkä päivän, kaksi kerrallaan, vaikka alituinen kaupassa ramppaaminen on sekin rassaavaa. Mutta jostain sen muutoksen olisi lähdettävä, jotta saisin ruuasta sen kaiken mahdollisen tuen.

Treenien sujuminen ja selkeä kehittyminen huonosta syömisestä huolimatta ei sekään kannusta muutokseen. Vaikka sanon itselleni ja miltei jopa tiedostan, ettei sama kehityskulku välttämättä jatku, jos en ala syödä kunnolla, ei se saa minua ryhdistymään. Pitäisi varmaan nähdä se kehityksen romahtaminen ja hyödyttömät treenit, ennen kuin uskon. En kuitenkaan haluaisi mennä ihan niin pitkälle, kun aiemminkin voisi asiaan puuttua. Eikä siihen voi puuttua kukaan muu kuin minä itse.

No, puhutaas sitten siitä kehityksestä vähän enemmän.

Pari viikkoa sitten avasin kisakauteni Eläintarhan kentällä juoksemalla 100 metriä. Vaikka juoksu ei kulkenutkaan ihan niin täydellisesti kuin treeneissä Portugalissa ja treeneissä myös Suomessa, tein heittämällä uuden ennätyksen, kun ajaksi tuli 14.50 (edellinen 15.39). Samassa lähdössä kanssani juostiin 12 sekunnin pintaan ja jäin jälkeen vasta puolivälin tienoilla. Minulla lienee siis mahdollisuuksia vielä nopeampaan juoksuun.

Samana päivänä käväisin myös Olympiastadionilla ruotsinkielisten koulujen välisessä viestikilpailussa, Stafettkarnevalissa, Antidoping-toimikunnan Puhtaasti paras –urheilujoukkueessa juoksemassa 12×100 metrin viestin. Oli ensimmäinen kerta, kun juoksin viestikapula kädessä. Edellisestä viestistäkin lienee ainakin kymmenen vuotta aikaa – se oli sukkulaviesti, ilman kapulaa. Törmäilin juostessa radan reunalla oleviin viireihin ja pudotin vaihdossa kapulan. Ihan mukavaa se kuitenkin oli. Tuntui myös hienolta olla sellaisten huippu-urheilijoiden, kuten Aino-Kaisa Saarisen ja Laura Lepistön, kanssa juoksemassa. Stafettkarnevalenista löytyy YLE Areenasta ohjelma, joka on katsottavissa kesäkuun loppuun: http://areena.yle.fi/tv/1902332 Joku videoklippikin nimenomaan Puhtaasti paras –joukkueen viestistä piti käsittääkseni myös tulla, mutten ainakaan löydä sellaista mistään. Eiköhän meitä tuollakin näy.

Ennen viestiämme kilpailutapahtuman isä, Carl-Olaf Holmén, kertoi Stafettkarnevalenin synnystä ja periaatteista. Hän painotti iloista urheilua ja kaikkien osallistumista. Minua kuitenkin pisti melkoisen pahasti korvaan, kun Homén puhui liikuntavammaisista oppilaista. Heille on järjestetty erillinen, oma viestinsä varsinaisen tapahtuman oheen (käsitin tuolloin, että tänä vuonna se oli ensimmäisen kerran, mutta puheen tiivistelmästä luin, että se olisi järjestetty vuodesta 1994, mikä sitten lienee se oikea vastaus…). hän kertoi ensin jännittäneensä, nauretaanko pyörätuolilla liikkuville tai kömpelösti juokseville lapsille, mutta kuulemma oli mennyt hyvin. Minua jäikin häiritsemään se, kun Holmén kertoi huutosakkikilpailuun osallistuvien huutosakkien tietävän saavansa enemmän pisteitä, jos kannustavat liikuntavammaisia. Ja hetken kuluttua hän kertoi, kuinka heillä on viestilajeja, joissa pitää olla osallistujia kultakin koulun luokalta, esim. ykkösluokasta kutosluokkaan. ”Niille pienille on tärkeää saada tuntea edustavansa omaa kouluaan tasavertaisena isompien oppilaiden kanssa.”Eikö niille liikuntavammaisille sitten sama oikeus olisi aivan yhtä tärkeää? Juu, jokaisessa koulussa ei ole liikuntavammaista oppilasta ja olisihan se nyt aivan kauheaa urheilutapahtumassa, jossa korostetaan liikunnan iloa, jos jonkun koulun joukkue olisikin hitaampi siksi, että siellä joku kelaisi pyörätuolilla tai juoksisi proteesin kanssa. Epäreilua, suorastaan. Vammaisurheilulla on siis vielä aika paljon tehtävää, jotta vammaiset urheilijat voitaisiin ottaa tasavertaisina mukaan edes koulun viestijoukkueeseen. Olen iloinen, että sentään minä olin Puhtaasti paras -joukkueessa mukana.

Se siitä paasaamisesta. juoksupäivän jälkeen, seuraavana päivänä oli pituushyppykisa, josta ei jäänyt mitään mainitsemisen arvoista jälkipolville. Niin huonosti en ole hypännyt aikoihin. Penikat olivat kipeänä ja käytin jokaisen hypyn välin niiden hieroskeluun ja pehmittämiseen. Kaikki muutkin lihakset olivat jumissa, olin kokonaan jumissa. Ehdin jo melkein ajatella, etten osaa enää hypätä. Seuraavat hyppytreenit onneksi taas palauttivat uskon itseeni ja siihen lajiin.

Perjantaina olen lähdössä Berliiniin IPC:n GP-kisoihin. Perjantaina lajina on 100m, lauantaina pituus. Toivottavasti tällä kertaa osaan tehdä jotain, etten ole jälkimmäisenä päivänä ihan jumissa. Torstaina käyn vielä urheilukoulun olympialaisissa (siellä 9-11-vuotiaiden joukossa) hyppäämässä kisaharjoituksen ennen Saksaa. Satasella tavoitteena olisi MM-kisojen A-raja, 14.10, ja pituudessakin olisi parasta hypätä vähintään 415, jotta MM-kisakone kutsuisi.

Portugalin auringon alla

Saavuin eilen Portugaliin ensimmäiselle etelän leirilleni. Hotelli on mukava, ruoka on ainakin tähän asti ollut hyvää ja ilma on juuri sopivan lämmintä – tai ehkä välillä vähän kuumaa.

Eilisen päivän urheilusuorituksena kävin vähän verryttelemässä lihaksia lentomatkan jäljiltä cross trainerilla ja juoksumatolla. Oli elämäni ensimmäinen kerta juoksumatolla. en ihan luottanut tasapainooni ja pidin koko ajan kiinni. Seuraavalla kerralla ehkä uskallan jo irrottaa käteni, jotta niitä voisi jopa juoksussa käyttää.

Tänään oli sitten oikea ensimmäinen treenipäivä. Aamulla juostiin. Alkuverkan ja koordinaattien aikana tuntui siltä, että on lihakset aivanjumissa ja ilma liian kuumaa, että jaksaisi kunnolla tehdä. Tuntemukset kuitenkin muuttuivat harjoituksen myötä ja alkava päänsärkykin häipyi, kun laittoi aurinkolasit päähän (kumma sinänsä, koska minun ei pitäisi valoa edes nähdä). Ohjelmassa oli muutama avaava juoksu lenkkareilla, telinelähtöjä ja loppuun 100 metrin veto. Piti olla useampi, mutta valmentaja sanoi, että ”jos eka menee hyvin, voidaan jättää siihen”. Ja sehän meni hyvin! Käsiajalla 14.45, kun viime kesänä olen juossut 15,39.

Iltapäivän hyppytreenikin meni ihan kivasti, vaikka ajatus oli aika monen hypyn kohdalla aika hukassa ja pahimmillaan unohdin ponnistaa, juoksin vaan läpi. Valmentajakin sanoi kysyttäessä, että pelottavan hyvin sujuu.

Vuokrasimme viikoksi tandemin, jolla noin kolmen kilometrin matka hotellilta urheilukentälle menee mukavasti. Koska oppaani (veljeni) napattiin ratakelaajien autokuskiksi Espanjan puolelle (siellä on kelaajille sopivampi rata ja kuulemma vähemmän porukkaa), pääsi valmentajanikin kokeilemaan ensimmäistä kertaa tandemilla ajoa. Aamulla hän käveli kentälle, kun me poljettiin.

Koska joukkueessa on myös fysioterapeutti mukana, pistin hänet tänään tekemään minulle nilkkateippauksen. Yhden rotvallinkin kanssa pääsin jo teippiä testaamaan, kyllä piti! Ilman teippiä olisi voinut käydä köpelösti. Sain myös rullautuneesta teipin reunasta jalkapöytään pienen rakon. En ymmärrä, miksi nykyään teippini tuppaavat menemään rullalle kengässä, kun ei aikaisemmin ole niin käynyt.

Hotellissa ja harjoituskentällä vilisee paljon suomalaisia, myös meidän vammaisurheilujoukkueen lisäksi. Muitakin kansalaisuuksia toki löytyy.

Aikaero on hämmentävä, kun istuu koneella, jonka kello on Suomen ajassa. Myöskään kännykkäni ei ollut siirtänyt kelloa automaattisesti, vaikka sen pitäisi tehdä niin. Tai oikeastaan oli siirtänyt Frankfurtissa, jossa vaihdoimme lentoa, muttei enää Portugalissa. Puhelimeni kello oli siis tunnin etuajassa ja heräsin tänään siitä syystä tunnin liian aikaisin…