Pituushyppy

Lontoo ja MM-kisat, kohta täällä!

Lontoossa kisataan parayleisurheilun maailmanmestaruuksista 14.-23.7., eli kisat on jo ihan oven takana. Minä lennän Lontooseen 15. päivä ja omat kilpailusuoritukseni ovat 18. päivä (100m) ja 20. päivä (pituushyppy).

MM-kisoihin valmistautuminen on ollut melko vaikeaa. Siis viimeiset noin 7 kuukautta on olleet vaikeita kaikin tavoin. Refluksitauti on rajoittanut elämääni ja aivan kaikki onkin tehty sen ehdoilla. Voisin varmaan valmentajalle lähettämieni tekstiviestien perusteella laskea, kuinka monet treenit olen perunut, koska refluksi. Tänä aikana on tainnut olla jopa kaksi treeniä, joissa ei ole tullut huono olo eikä siis ole tarvinnut vähentää suunniteltujen toistojen määrää sen takia. Treenipäiväkirja kertoo, että tänä vuonna harjoituskertoja on ollut 34, joista lajitreenejä 25. Siis alle 1 lajitreeni viikossa, koska nyt elämme viikkoa 27. Tällä viikolla olen treenannut kahdesti ja se onkin sitten tuntunut jatkuvana pahoinvointina ja kipuna…

Kaiken tämän huomioiden olen suorastaan yllättynyt tuloksistani. Minulla on tältä kesäkaudelta alla kaksi pituuskisaa ja kaksi 100 metrin kisaa. Viikko sitten Jämsässä hyppäsin saman tuloksen kuin Riossa, viime syyskuussa,eli 430. Seuraavana päivänä Jämsänkoskella kipitin satasen aikaan 13,47, kun Riossa tekemäni ennätys on 13,39. Ilmeisen hyvä pohjakunto minulla, vai mitä sanotte!

Luotan siihen, että Lontoossa kilpailutilanteessa on kropassa riittävästi adrenaliinia niin, ettei todennäköinen huono olo pahemmin haittaa suoritusta. Tuloksellisesti en kuitenkaan osaa tällä hetkellä odottaa oikein mitään – kaikki riippuu loppujen lopuksi niin paljon siitä, millainen päivä sattuu olemaan refluksini kannalta. Nyt jos koskaan lähden MM-kisoihin sillä ajatuksella, että ”teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää”.

Voin sanoa, että ottaa aika rankasti päähän tämä tällainen. Treenipäiväkirjani alkuun kirjoitin treenikauden alussa motivaattoriksi lausahduksen ”Muista Tokio!”. Nyt tuo lausahdus tuntuu vain ärsyttävältä vinoiulta ja muistutukselta siitä, että kroppani on pettänyt minut, enkä kykene samaan kuin ennen. Haluaisin juosta satasen alle 13 sekuntiin ja todellakin haluaisin hypätä pituutta yli 5 metriä. Viime syyskuussa ne tuntuivat vielä mahdollisilta, tavoittelemisen arvoisilta tavoitteilta. Ei enää. Palleatyrä pisti kapuloita rattaisiin.

Pientä valon pilkahdusta antaa syksyllä häämöttävä leikkaus. Sen jälkeen ainakin arjen pitäisi olla kivuttomampaa ja helpompaa, ehkä vielä urheilukin onnistuu entiseen tapaan. Ehkä laji ei ole sitten enää pituushyppy, saa nähdä.

Mutta nyt kuitenkin ne Lontoon MM-kisat. Kovalla tsempillä ja sillä suomalaisella sisulla mennään!

Rio ohi, Tokio tähtäimessä

Uusi harjoituskausi alkoi eilen. Muutaman viikon urheiluloman jälkeen oli suorastaan mahtavaa hikoilla kuntosalilla. Samalla tuli valmentajan kanssa suunniteltua alkavaa kautta.

Ensi kesänä on MM-kilpailut Lontoossa. Ne on tietysti kauden päätavoitteena. Keväällä minun pitäisi tehdä kandin tutkielma ja mahdollisesti jopa valmistua kandiksi, joten urheilun ja opiskelun yhteensovittaminen on ainakin sitten vuoden 2017 alun tärkeimpiä asioita. Aikatauluttaminen ei aina ole ihan niitä parhaimpia kykyjäni, mutta eiköhän tässä taas opi vähän lisää.

Palataanpa vielä hetkeksi Rioon, edellisen kauteni – siis nelivuotiskauden – päätavoitteeseen.

Kuva pituushypyn alastulosta, hiekka lentää
Ronja Oja Rion Paralympialaiset_pituushyppy, luokka T11 näkövammaiset, sijoitus 9, tulos 430 cm

Edellisvuoden MM-kisojen perusteella odotukseni Rioon olivat realistiset: satasella tavoitteena välieräpaikka, pituushypyssä 6. parhaan joukossa. Eihän se sitten ihan niin mennyt.

Aiemmasta kuvitelmastani poiketen satasen alkueristä jatkoi välieriin 8 eikä 12. Oman alkueräni viimeisenä ei ollut mitään toivoa. En minä jatkoon olisi päässyt, vaikka sinne olisi 12 mennyt. Olin 13. Mutta tein mahtavan uuden ennätyksen 13,39 (edellinen 13,57) ja olin juoksuuni varsin tyytyväinen. Kokemuksenakin olin mahtavaa juosta niin hyvien juoksijoiden kanssa melko ison yleisön edessä. Vertailun vuoksi vielä kerrottakoon, että Dohassa 2015 välieriin päästiin ajalla 13,19, nyt tarvittiin 12,59 ja luokkani ME rikottiin pariin kertaan.

Pituushyppy sitten. Lopputulos 9. ja putoaminen finaalikierroksilta ei tosiaan ollut se, mitä lähdin hakemaan. Voin selitellä jotain sillä, etten ole tottunut hyppäämään sellaisessa metelissä (aina oli jotain kuulutuksia tai musiikkia, kun oli minun hyppyvuoroni) ja aloitin liian varovasti jne. Turha kuitenkin selitellä. Taso oli kova, jälleen paljon kovempi kuin vuotta aiemmin MM-kisoissa. Omalla tuloksellani 4,30 olin Dohassa viides. Nyt olisi pitänyt hypätä 4,40, jotta olisi edes päässyt finaalikierroksile (Dohassa taisi olla tasan 4).

Heti oman kisani jälkeen olin äärimmäisen pettynyt suoritukseeni. Jäin 21 cm heinäkuisesta ennätyksestäni, vaikka kaikki edellytykset oman ennätyksen tekoon olikin olemassa. Hyppäsin viimeistelyharjoituksessa paremmin kuin kisassa, vaikka olen aina saanut tärkeissä kisoissa harjoituksia parempia tuloksia. Kyllä, nämä olivat ensimmäiset paralympialaiseni ja kilpailutilanne etenkin sen metelin suhteen oli todella erilainen verrattuna EM- ja MM-kisoihin. Nyt tiedän, että ei kannatakaan aina etsiä sitä hiljaisinta harjoitusaikaa, vaan hälinässäkin on pako treenata.

Sen lisäksi, että tunnelma stadionilla oli mieletön – yleisö teki aaltoja ja kaikkea – oli ihanaa huomata, kuinka paljon koti-Suomessa kisoja seurattiin. Omalla FB-seinälläni oli pituushypyn ’kisakatsomo’, vaikkei IPC:n livelähetyksessä pituuskisaa näytettykään. Siellä oli useampi ihminen, jotka seurasivat kilpailun etenemistä tulossivulta ja päivittivät muille tilannetta. Tuntui upealta lukea kisan jälkeen niitä kommentteja ja konkreettisesti ymmärtää, miten moni ihminen oli mukana matkallani. Jos livelähetys olisi ollut, tuskin seinälleni olisikaan kerääntynyt sellaista vuorovaikutuksellista kisakatsomoa kuin nyt.

En ollut vielä Rioon mennessä täysin varma, jatkanko urheilua sen jälkeen miten suurella intensiteetillä tai etenkään siitä, jatkanko Tokioon saakka. Maailmassa on niin paljon muitakin asioita, joita haluaisin tehdä ja tällä tasolla urheileminen väistämättä vie hyvin suuren osan ajastani. Kun sitten asusteli pari viikkoa kisakylässä huippu-urheilijoiden keskellä, oma urheilijaidentiteettini vahvistui melkoisesti. Samalla tiesin haluavani jatkaa, vielä kovemmin ja paremmin. Ellei mitään suuria loukkaantumisia tapahdu, minut tullaan siis näkemään vielä monesti kilpakentillä. Tokioon täällä tähdätään!

Seuraava kilpailukoitos paralympialaisissa

Viime viikolla treeneissä keskustelimme valmentajan kanssa siitä, kuinka pitkälle pitänee hypätä, jotta pääsee finaalikierroksille. Samalla hyppypaikalla treenannut toinen urheilija kysyi: ”Mitkä kisat sulla on tulossa?” Siihen kun vastasi ”paralympialaiset”, oli olo kummallinen. Vasta siinä hetkessä taisin kunnolla tajuta, että tosiaan, ihan oikeasti, seuraava kisatapahtumani on Rion paralympialaisissa. Olen päässyt urheilu-urallani niin pitkälle, että minut on oikeasti valittu Suomen paralympiajoukkueeseen 26 muun huipun urheilijan kanssa.

Kisareissun alkuun on reilut kaksi viikkoa. Jännittää, kuten varmasti kuuluukin. Enää 22 päivää, niin olen juoksemassa Rion stadionilla 100 metriä (tai olen jo juossutkin). Onnekseni sivulaji on ennen päälajia, niin pääsee toivottavasti pahimmat kisajännitykset purkamaan.

Kesän aikana olemme muuttaneet pituushypyssä opastustekniikkaa. Voisi sanoa, että nyt hyppään kuten muutkin maailman huiput. EM-kisoissa hyppäsin vielä vanhan opastustekniikan kanssa, josta esimerkkiä näkee sivupalkissakin olevasta ”kohti Rioa” -videosta. Oppaani Jesper siis aiemmin on seissyt hiekkakasassa antamassa ääntä. Arvokisoissa ei yleensä ole annettu seistä hiekassa, vaikka säännöt eivät sitä suoraan kielläkään. Siispä Jesper on mennyt kasan taakse ja huutanut sieltä äänensä käheäksi.

Nykyään opastus hoidetaan ponnistusalueen kohdalta. Paralympiakomitean Instagramissa on video, josta näkyy, miten homma hoituu. Käytännössä siis juoksen suoraan Jesperiä päin ja hän siirtyy sivuun ihan viimeisten askelten aikana. Etuja edelliseen ensinäkin se, että välimatka minun ja oppaan välillä on paljon pienempi, joten vähän huonommissakin olosuhteissa kuulen paremmin opastuksen. Toiseksi Jeppe pystyy helpommin omalla liikkeellään/äänellään ohjaamaan, jos meinaan juosta vinoon.

Alkuun oli hieman pelottavaa juosta päin toista. Vaikka sehän ei ole edes minun vikani, jos törmään – silloin opas on väistänyt liian myöhään. Parit harjoitukset vaadittiin alle, ennen kuin oikeasti pystyin luottamaan, että kyllä se siitä ajoissa siirtyy pois eikä kolareita satu. Nyt on uudella tekniikalla kisattu kai neljät kisat. Toisinaan saatan edelleen vähän ”väistää” Jesperiä ja hypätä siksi vinoon, eri puolelle kuin hän väistyy sivuun.

Koko kausi on ollut sekä juoksussa että pituushypyssä melko nousujohteinen. Alkukesästä 100 metrin ennätykset paukkuivat huimasti, kun viimevuotinen SE 13,84 parani EM-kisojen finaalissa 13,57. Lahdessa Eliittikisoissa juoksin jo 13,50, mutta myötätuulta oli liikaa, joten siitä ei virallista ennätystä tullut. Niin ikään viimevuotinen pituushypyn SE 430 meni heinäkuun lopulla uusiksi, kun Veikkolassa hyppäsin 451. Se ei jäänyt kauden ainoaksi huippuhypyksi, sillä toissaviikonloppuna SM-kisojen tulokseksi tuli 450.

Aiemmat Rion paralympialaisten mitalitavoitteet pituushypyssä tuntuvat tällä hetkellä hieman saavuttamattomilta, koska maailmalta on viimeisen 1,5 vuoden aikana ilmestynyt muutama varsin kova pituushyppääjä. Maailmanennätyskin meni heinäkuussa uusiksi, kun brasilialainen hyppäsi 546 (edellinen ME 521 oli vuodelta 1999). Tiedän kuitenkin pystyväni hyppäämään Riossa paremmin kuin ennen. Vaikka treeneissä ei hirveästi ole neljän ja puolen metrin hyppyjä näkynyt, ei se huoleta. Minä olen ennen kaikkea kisahyppääjä. Kun ranking-listaa katsoo, olen ennätykselläni 6. Matkaa listan kolmanteen hyppääjään on vain 16 senttiä. Jos se ME-nainen unohdetaan, rankingin sijoilla 2-9 ei ole hirvittävän suuria eroja. Sinänsä mahdollisuuksia on siis kuitenkin vaikka mihin.

Urheilun ulkopuolella kesäni on ollut aika rankka. Olen opiskellut ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Sokeana muutto on vielä hieman enemmän stressaavaa, kun uuden ympäristön ja uusien reittien opetteleminen on vaikeampaa. Jälkiviisaana voisi todeta, ettei Rioon valmistautuessa ehkä olisi kannattanut ottaa kesäopintoja. Opiskeluitakin on silti saatava eteenpäin. Kaikesta tästä johtuen olen ollut välillä hyvin väsynyt, hieman edelleen. Teen parhaani, että väsymys ei häiritse harjoittelemistani. Otan siis rennosti aina kun voin.

Mahtavaa on, että minä todellakin lähden Rioon!

Farssi nimeltä SM-kisat

Viikonloppuna kilpailtiin parayleisurheilun SM-kisat Leppävaarassa. Mukavan lähelä kotia, kun vartissa pyöräili paikalle.

Koska viime vuonna Leppävirralla järjestetyt kilpailut eivät olleet järjestelyiltään mitkään parhaat, odotin tämänvuotisia ihan innolla. VAU:n kanssa yhdessä kisoja järjesti Espoon tapiot. Ison, kokeneen seuran järjestämät kisat. Pakkohan silloin on asioiden toimia. Kilpailujen avauspuheessakin kehuttiin Espoon tapioita maan johtavaksi parayleisurheiluseuraksi. No, siihen en ota kantaa. Luotin kuitenkin etukäteen, että saamme pitkästä aikaa kesä-SM-kisat, joissa järjestelyt toimivat eikä urheilijna tarvitse kuin urheilla.

Ensimmäisen ratalajin piti alkaa aikataulun mukaan klo 12. Ehkä kymmentä yli kuulutettiin eräjakoa ensimmäiselle 100 metrille. Hetken sen jälkeen kuulin, kuinka jotkut järjestäjistä totesivat, etteivät naiset ja miehet voi juosta samassa erässä. Eräjaot uusiksi. Ensimmäinen laji alkoi reilun vartin myöhässä. Lupasi hyvää loppupäiväle…

Oma sataseni oli aikataulun mukaan 12.20. En ole varma, mihin aikaan lopulta pääsimme juoksemaan. Kello oli kuitenkin tasan 13, kun olin satasen jälkeen takaisin omien tavaroideni luona – ja menin sentään suoraan maalista tavaroilleni. Meidänkin lähtöä väänneltiin ja käänneltiin vaikka mihin suuntaan siinä, että ketkäs nyt juoksevat samassa erässä. Minun nimeni puuttui lähtölistoilta ensin kokonaan, kun mukamas en ollut varmistanut ilmoittautumistani, vaikka numeronkin olin saanut. Joku oli vaan unohtanut laittaa ruksin paperiin. Siinä lähtötelineitä laitettaessa selviteltiin siis myös sitä, onko minulla oikeutta edes juosta.

Okei, satasen piti aikataulun mukaan alkaa siis 12.20 ja pituushypyn 12.50. Varsin sopiva puoli tuntia näiden kahden lajin välissä. Todellisuudessa… En tiedä, kauanko välissä oikein oli.

Pituuspaikalla järjestäjät kyselivät urheilijoilta, ketkä hyppäävät ponnistusalueelta ja ketkä lankulta. Säännöt eivät olleet senkään vertaa hallussa. Vaikka kaikki urheilijat olivat paikalla, ei pituuskisakaan meinannut millään alkaa. Pituuskisaan valmistautumisen välissä meitä (näkövammaisia satasen juosseita naisia) kuuluteltiin myös palkintojenjakoon. Koska pituuskisaa ei oltu vielä aloitettu, menimme. Seisoimme koko jengi palkintokorokkeen takana, kun kuuluttaja oli sitä mieltä, että emme ole paikalla ja otetaankin joku toinen palkintojenjako väliin.

Kaikki aikataulusäätö ja muu sekoilu otti aika rankasti päähän. Pituuskisan alussa huomattiin sekin, että toimitsijat koettivat kovasti mitata hyppyjämme väärin. Vaikka F11 ja F12 (sokeat ja vaikeasti heikkonäköiset) hyppäävätkin ponnistusalueelta, kuten lapset, hypyt mitataan suoraan, kuten aikuisilla. Ensimmäistä hyppyä lähdettiin siellä vinoon mittaamaan.

Aikataulun perusteella laskin, että pääsen viimeistään kahden maissa lähtemään kotiin. Lopulta kello oli yli kolme, kun lähdin. Toki sain myös kutsun doping-testiin, mutta se nyt meni aika äkkiä. Jokin siis kisapäivänä jopa toimi.

Sunnuntaina, toisen kilpailupäivän aamuna ajattelin, että ehkä tänään aikataulut pitävät paremmin. Että ei tämä nyt enää heikommin voi mennä. No, ilmoittautumista varmistaessani totesin, ettei nämä tyypit edes löydä nimeäni miltään listalta. Kyllä, lajeja, luokkia ja sarjoja oli paljon, mutta olisi ne paperit voinut järjestääkin jotenkin fiksusti. Kaksi ihmistä etsivät sitä paperia, jossa on F/T11 200m naiset. Lopulta se löytyi ja saatiin ruksi paperiin.

Sunnuntain kilpailut alkoivat klo 11. Oma 200 metrin lähtöni piti olla 11.10. Arvelin, että ehkä edellisestä päivästä opittiin jotain ja päivän toinen startti pääsee alkamaan ajoissa. Kun klo 11 järjestäjät rupesivat vasta kokeilemaan starttipistoolin toimintaa, oli pakko todeta, että ei ne aikataulut vieläkään pidä.

Lopulta en juossut kakkosta kipeän jalan takia. Ei tehnyt mieli riskeerata ja mahdollisesti kipeyttää sitä enempää suorastaan vitsiksi kääntyneissä kisoissa, kun Rioon on enää kuukausi. Lähdin stadionilta noin 11.35, eikä oma eräni ollut silloin vieläkään startannut.

Kuulin muilta urheilijoilta, että esimerkiksi tuoliheittäjien kuulantyönössä lauantaina arvottiin, missä heitetään ja milloin heitetään. Urheilijat päätyivät työntämään kuulaa ilman lämmittelyä. Olin ajatellut, että viimevuotiset kisat olivat huonoiten järjestetyt, jotka olen kokenut. Mutta ei. Nyt on pakko todeta, että Espoon tapiot pettivät odotukseni todella pahasti. Ei SM-kisoja yksinkertaisesti vaan voi järjestää näin huonosti.

Vaikka aikataulut pettää, toimitsijat sekoilee ja mitä tahansa muuta säätöä onkin, urheilijana on kyettävä parhainpaansa. Hyppäsin pituushypyssä sentin päähän pari viikkoa sitten tekemästäni uudesta SE:stä, eli 450. Paremmin ei oikein olisi voinut mennä. Tai olisi tietysti sen SE:n voinut rikkoakin.

Seuraava etappi kohti Rioa: EM-kilpailut

Huomenna aamusta olemme 10 urheilijan joukkueella lähdössä EM-kisoihin Italian Grossetoon. Minulle nämä ovat kolmannet EM-kisat (2012 Hollanti, 2014 Wales) ja ensimmäiset, joissa en ole loukkaantuneena. Sekä 2012 että 2014 rikoin nilkkani nivelsiteet noin 2 viikkoa ennen EM-kisoja, ensin oikeasta, sitten vasemmasta jalasta. Molemmilla kerroilla kyllä kisasin, mutta rikkinäiset nilkat näkyi tuloksissa. Etenkin viimeksi. Nyt on oikein mukava lähteä kisoihin terveellä kropalla (*kop kop kop*).

Nämä kisat on tärkeät minulle siksikin, että siellä on nyt käytännössä viimeiset näytön paikat Rion paralympialaisia varten. A-rajoen perusteella jaettavat maapaikat varmistuvat kesäkuun lopulla. Koska en päässyt rankingissa 5. parhaan joukkoon (sijani pituushypyssä taitaa tällä hetkellä olla 8.), ei minulla vielä varmaa kisapaikkaa Rioon ole. Käytännössä se varmistuu vasta elokuun 11. päivä, kun julkistetaan loput valinnat Rion joukkueeseen.

Minulta on kysytty, mitä minun ”pitää tehdä”, jotta pääsen Rioon. Sen kun osaisin sanoa! A-raja pituushypyssä on tehty ajat sitten ja B-raja 100 metrillä niin ikään. Paralympialaisissa ei pelkkä A-raja riitä, koska rajan tehneitä urheilijoita eri lajeissa on aika paljon ja kisapaikkoja taas vähemmän. Maapaikkoja jaetaan sitten jollain kertoimella A-rajan tehneiden kesken, mutta ne eivät ole henkilökohtaisia. Koska en saanut huhtikuun alkuun mennessä ranking-sijoitustani nostettua, minun on melko mahdotonta mennä sanomaan, ”mikä riittää” varmistamaan kisapaikkani. Ehkä sitä ei tiedä kukaan. Voin ainoastaan tehdä parhaani.

Valmistautuminen EM-kisoihin on kevään sairastelusta huolimatta sujunut ihan hyvin. Etenkin juoksun tulokset näyttävät varsin hyvältä. Pituushypyssä on ollut pieniä jännittäviä vaikeuksia: ponnistus sujuu paremmin ja nousee ylemmäs neljällä askelella kuin täydellä vauhdillani (16 askelta). Viime viikot onkin sitten hiottu pituushyppyä. Paremmalta se jo näyttää kuin hetki sitten.

Vaikka Walesin EM-kisojen jälkeen taisin sanoa, etten enää ikinä juokse 200 metriä ja Dohan MM-kisojen jälkeen valmentajakin sanoi, ettei tarvitse juosta kakkosta, jos en halua (ja en halunnut), on minulla silti EM-kisojen ohjelmassa myös se kakkonen. Oikeastaan aloitan sillä lauantaina. Eilisen treenin jälkeen vähän jo kadutti, että mitä tuli taas luvattua. Onneksi siinä on kuitenkin kaksi päivää aikaa palautua ennen 100 metrin kisaa.

Jos edellisissä EM-kisoissa omat (ehkä vähän muidenkin) odotukset on olleet suht korkealla rikkinäisistä nilkoista huolimatta, nyt ehjien nilkkojen kanssa (*kop kop*) ja alkuvuoden hyvien tulosten jälkeen ainakin on odotuksia. Mitaleja minä lähden hakemaan, jokaisesta kolmesta lajistani.

Kisoja voi seurata niiden sivuilta. Suomalaislajeja on jokaisena kilpailupäivänä. Omat lajisuoritukseni ajoittuvat lauantaille 11. päivä (klo 11.00 200m semifinaali, 18.10 200m finaali), tiistaille 14. päivä (klo 10.02 100m semifinaali, 16.32 100m finaali) sekä keskiviikolle 15. päivä (klo 16.01 pituushyppy). Kellonajat ovat paikallisia aikoja.

Leiri päättyi, apurahaurheilijan arki alkaa

Eilen oli tasan puoli vuotta Rion paralympialaisten avajaisiin. Eilen julkistettiin myös OKM:n urheilija-apurahojen saajat. Minä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan tähän tukiurheilijoiden joukkoon, 5000 euron ”nuoren urheiljian” apurahalla. Minun urheilijuuteni on siis vähän niinkuin tunnustettu.

Kuten aina, apurahapäätöksistä, niiden kriteereistä, summista ja valituista urheilijoista voisi keskustella näin päätösten jälkeen. Minullakin olisi aiheeseen sanottavaa, mutta en nyt tartu siihen, vaikka sinänsä hedelmällinen aihe olisikin. Ei minulla nyt niin painavaa mielipidettä ole, ja joka tapauksessa olen itse iloinen, että nyt minulla on oikeus, suorastaan velvollisuus, urheilla ja treenata kovaa. On ehkä helpompi selittää yliopistollakin urheilupoissaoloja, kun kukaan ei voi ainakaan kiistää, etten olisi urheilija.

Tänään on ensimmäiset treenit Teneriffan leirin jälkeen. Viikon treenitauko oli tarpeen, kun kroppa oli varsin väsynyt leirin päätteeksi. Ei sinänsä mikään ihme, jos treenejä on noin kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti arkena.

Loppu leiri väsymyksestä huolimatta meni ihan mukavasti. Etenkin pikajuoksun osalta. Toiseksi viimeisessä harjoituksessa Teneriffalla juoksin 100 metriä pystylähdöllä ja käsiajalla nopeammin kuin koskaan ennen. Olin vähän hämmästynyt, että mites se nyt niin kovaa meni. Nyt odotan enää kisoja, joissa pääsisin näyttämään, mihin minusta onkaan! Vielä pitäisi malttaa…

Viimeiseen pituusharjoitukseen en sitten ollut ihan niin tyytyväinen. Ei se nyt huonoin mahdolinen ollut, mutta eipä juuri hyvää sanottavaakaan ole. Melko epätasainen. Väsymys näkyi siinä harjoituksessa hyvin selvästi. Ehkä nyt viikon tauon jälkeen jalat on riittävän palautuneet, jotta pituuskin taas kulkee paremmin.

Teneriffalla tosiaan pidennettiin vähän pituushyppyni vauhtia. Tuollaiset muutokset on hyvä tehdä ulkona, koska yleisesti ottaen ulkona on helpompi hypätä kuin sisätiloissa. Ympäristön äänet ja kaiut ovat erilaiset. Tänään pitäisi sitten mennä taas Myllyyn hyppäämään uudella vauhdilla. Jännää saada tietää, miltä siinä kohtaa vauhdinottorataa oikein kuulostaa, josta nyt sitten lähden. Aiemmassa kohdassa oli ilmastointiputki juuri yläpuolella humisemassa.

Leiriltä kotiutuminen tarkoittaa myös sitä, ettei enää voikaan miettiä pelkästään urheilua. Sielläkin opiskelin, enkä sitten enää oikein muuta tehnytkään. Nyt on tenttejä, ruuanlaittoa, kotitöitä… Ainainen leiri olisi tavallaan kiva, vaikka on se hotellielämä vähän väsyttävää. On myös ihan mukava, että sentään jaksaa ajatella muutakin kuin urheilua. Voi esimerkiksi soittaa luuttua. Teneriffalla oli toisaalta mukavan lämmin… Puolensa kaikessa.

Nyt tenttiinlukua, sitten treenit. Tästä se taas jatkuu.

Puoliväli

Viikko takana ja vielä viikko edessä leiriä Teneriffalla. Kuvittelin kirjoittavani leiristä jo paaaaljon aikaisemmin, mutta jotenkin aika täällä vaan hurahtaa. Kun treenaa kahdesti päivässä ja harjoitusten välissä opiskelee, onkin sitten aika puhki koko ihminen niin, ettei jaksa enää mitään kirjoitella. Treeniä, ruokaa, opiskelua ja nukkumista on tämä reissu lähinnä pitänyt sisällään.

Mutta on niistä treeneistä kuitenkin jotain kerrottavaa. Heti ensimmäisenä treenipäivänä pistettiin pituushyppyyni vähän lisää vauhtia, kun lisättiin siihen kaksi askelta. Entisen 14 askelen sijasta juoksen nyt siis 16 askelta. Metreinä uusi pituushypyn askelmerkkini on 23,40, kun edellinen oli 20,50. Kahdella askelella tuli siis kolme metriä lisää pituutta – minulla on pitkät askelet näin lyhyeksi ihmiseksi!

Kahden askelen lisäys tuotti humoristisia harjoitushyppyjä. Aluksi pelkäsin, etten osaa laskea uutta vauhtiani oikein, joten laskin mielessäni ”yksi, yksi, kaksi, kolme, …, seitsemän” (lasken siis askelpareja, en yksittäisiä askeleita). Tai siis niin minun piti laskea. Päätin kuitenkin laskuni lukuun kahdeksan, jolloin otin kaksi askelta liikaa, kompastuin hiekkakasan reunaan, rämähdin naamalleni hiekkaan ja nauroin hervottomasti. Hyvänä seikkana totesin, että ainakin osasin laskea kahdeksaan.

Nopeus kahden askelen lisäyksen myötä kasvoi selvästi. Siispä myös ponnistukseen kohdistuva energia on suurempi. Yhtäkkiä se ponnistus nousikin aika korkealle. Niin korkealle, että suorastaan pelästyin siellä yläilmoissa. Silminnäkijöiden lausunnon mukaan potkin ilmassa sivulle kuin hullu. Oman muistikuvani mukaan… No, en tiedä, mitä siellä ilmassa oikein tapahtui. Lopputuloksena kuitenkin käännyin ilmalentoni aikana 180 astetta, eli mätkähdin hiekkaan kasvot kohti lankkua. Taas nauroin.

Että sellaista. Myöhemmistä hyppyharjoituksista ei ole ihan noin paljoa huumoria enää irronnut. Eilenkin jalat alkoi olla jo niin väsyneet ja kipeät viikon harjoittelusta, että hyvä kun sain hypättyä. Sain kuitenkin ja ihan hyvin vieläpä.

Lisäpotkua pituuden harjoitteluun on tuonut se tosiseikka, että japanilainen hyppääjä meni hyppäämään pidemmälle kuin minä. Tipahdin siis maailman ranking-listalla kuudenneksi. Pöh! Rio-paikan varmistamisen vuoksi olisi hyvä olla viiden parhaan joukossa. Siispä treeniä! Ja lisää korkeita ponnistuksia!

Pikajuoksutreeneistä mainittakoon lupaavimpana seikkana se, että oppaani Jesper on nyt juossut yksin sekä 200 metriä että 100 metriä ajan kanssa. Molemmilla matkoilla hän on nopeampi kuin minä, eli voin hyvin kehittyä nopeammaksi ilman pelkoa siitä, että opas jää kohta jälkeen.

Tämän päivän palauttelin jalkojani ja vietin lepopäivän lähinnä istumalla bussissa. Piti käydä Teidellä, mutta viime viikkoisen lumimyräkän takia sinne ei vieläkään päässyt. Ihan kivoja vuoristomaisemia kuulemma silti nähtiin. Ainakin tuuli tooooooosi kovaa. Ja yhdessä paikassa oli kukko.

Huomenna taas hypätään!

Pituushyppy sokkona – yhteissuoritus jos mikä

Minä tarvitsen lajisuorituksiini (ja harjoituksiin) aina näkevää ihmistä. Yhteistyö minun ja oppaan välillä on oltava toimiva, jotta suoritus onnistuu. Vaikka yleisureheilu sinänsä onkin yksilölaji, sokkona sitä voi kuitenkin pitää yhteissuorituksena jo ihan siksikin, etten pystyisi siihen yksin. En pysty ilman opasta hyppäämään pituutta tai juoksemaan 100 metriä – ainakaan tekemättä ratarikkoa.

Minusta on suorastaan vähän yllättävää, kuinka suuri merkitys oppaalla ja opastuksella lopulta onkaan. Juoksussa melkeinpä riittää, että opas on riittävän nopea. Siinäkin tosin olen huomannut, että kyllä on helpompi juosta täysiä ihmisen kanssa, jonka kanssa sitä on harjoitellut ja tehnyt paljon kuin jonkun muun kanssa. Olen muutaman kerran ollut kisaamassakin niin, etten ole oppaani kanssa juuri muutoin juossut. Kyllä se onnistuu, mutta helpompaa on, jos on tuttu opas.

Pituushypyssä oppaan ja opastuksen merkitys on suurempi. Juoksussa riittää, että opas opastaa minut lähtötelineisiin, juoksee itse riittävän kovaa ja pysyy radalla, jotta suoritus toimii. Pituushypyssä oppaan pitää viedä minut askelmerkkini kohdalle, varmistaa, että olen lähdössä suoraan ja vielä suoritukseni aikana olla hereillä ja pysäyttää, jos menenkin vinoon, etten törmää mihinkään tai hyppää ohi hiekkalaatikosta (niinkin on käynyt). Minun pitää siis henkisesti luottaa oppaaseeni paljon enemmän. Voin juosta jokseenkin kenen tahansa kanssa, mutta hypätä en.

Olen menossa huomenna hyppäämään pituutta kisoihin niin, että oppaanani on poikkeuksellisesti valmentajani. Hän ensin kyseli, uskallanko hypätä hänen opastuksessaan. Vähän jännältä ajatus tuntui. Siitä on aikaa, kun hän viimeksi on ollut oppaanani pituushypyssä.

Eilen sitten harjoituksissa testattiin, mahtaako hommasta tulla mitään. Luulen, että molemmat vähän jännitimme.

Kun harjoitusten aluksi tein ensimmäistä polvennostojuoksua, valmentaja ei ollutkaan ihan skarppina ja juoksin seiväshypppääjän niskaan. Hups! Hätkähdettiin molemmat kolarin osapuolet. Luottamus tulevaan oli korkealla…

Lopulta, kun hyppypaikalle päästiin (sen jälkeen, kun olin hyppinyt ensin vähän seiväspatjalle) ja otettiin ensimmäinen hyppy, olin hieman hämmentynyt opastustyylin erilaisuudesta. Kaikella sillä on siis minulle henkisesti merkitystä, kuinka opas asettaa minut paikalle, varmistaa suunnan ja pitää ääntä hiekkakasasta. Koska opas oli eri, kaikki tämä oli hieman erilaista. Ensimmäiset pari hyppyä menivätkin melko varoen, mutta juoksin sentään suoraan ja pääsin hiekalle.

Loppujen lopuksi se oli todella hyvä hyppyharjoitus: ponnistukset nousi (ainakin pari kertaa) ja jalat tuli nätisti eteen. Luottavaisin mielin lähden huomenna kisaamaan. Pajulahtihallissa on sitäpaitsi helpompi hypätä kuin Liikuntamyllyssä. Miksi, sitä en tarkkaan tiedä. Ehkä liittyy akustiikkaan.

Sivupalkissakin olevasta ”Tavoitteena Rio” –videosta näkee, miten se hyppääminen näkemättä sitten oikein tapahtuu.

#kohtiRioa

Paralympiavuotta on nyt noin kuukausi takana ja Rion paralympialaisten alkuun on reilu 8 kuukautta. Vuosien tavoite lähenee siis vauhdilla.

Vuoteni alkoi treenitauolla. Viime kesästä alkaen vasemmasta jalasta ukkovarpaan tyvinivel on ollut enemmän tai vähemmän kipeä. Syksyllä kävin sitä näyttämässä lääkärissä, mutta oikein mitään selkeää syytä ei löytynyt. Pidin taukoa ja lokakuussa Dohan MM-kisoissa varvas ei ollut ongelmana (penikat ehkä vähän). Ylimenokauden jälkeen, uuden treenikauden aluksi varvas taas kipeytyi – ja kipeytyi enemmän kuin syksyllä.

Kävin taas YTHS:n lääkärillä, mutta ei se vieläkään osannut sen enempää sanoa. Lähinnä totesi, että selvästi ”harrastukseni” kipeyttää varvasta ja hänen ainut ratkaisunsa oli pitää taukoa. Sain kuitenkin lähetteen fysioterapeutille ja meninkin seuraavalla viikolla Fysioterapiakonsulttien (FTK) Jannelle.

Janne löysi vasemmasta nilkastani liikerajoitteita. Vähän ruksautteli niveliä ja johan alkoi liikkeet onnistua paremmin. Myös varvaskipu jäi käytännössä siihen. Ennen fyssarilla käymistä sattui, jos (kun) seisoin varpaillani. Käynnin jälkeen ei sattunut ja varvastelinkin ihan siitä ilosta: oli niin hauskaa, kun yletin ilman koroketta laittamaan pyyhkeen kuivumaan, kun kerta pystyin paremmin seisomaan varpaillani!

Käsittelyn lisäksi sain Jannelta muutamia liikkeitä, jotka ylläpitävät nilkan liikkuvuutta ja toisia liikkeitä, jotka vähän opettavat nilkkaa toimimaan oikein. Olin jo ehtinyt pelätä, että onko tulevaisuuteni täynnä kipua; vaikka pystyisinkin treenaamaan kipulääkkeiden kanssa ihan hyvin, paheneeko ongelma. Janne palautti uskoni maailmaan ja siihen, että tämä pulma on kyllä ratkaistavissa. Oli harvinaisen helpottava fyssarikäynti se!

Viime viikonloppuna kilpailtiin parayleisurheilun halli-SM-kisoissa. Tämä harjoituskauteni alkoi siis vähän heikosti, kun varvaskipuiluiden lisäksi olin ensimmäisen kuukauden aikana kaksi viikkoa flunssassa. Kovin paljoa en siis ollut ehtinyt treenata ennen SM-kisoja. Samalla viikolla minulla oli pari hyppyharjoitusta, kun edellisestä pituushyppykerrasta olikin ollut jo kuukausi aikaa (ja se taisi olla tyyliin ensimmäinen hyppykerta sitten MM-kisojen). Hyppäsin kuitenkin Pajulahdessa paremmin kuin ikinä ennen tammikuussa. Dohassa tein pituushypyssä uuden ennätyksen (430) ja nyt hyppäsin vaan sentin päähän siitä.

Odotukseni tälle vuodelle ja kesän kilpailukaudelle ovat aika korkealla, kun tässä vaiheessa vuotta, risaisella harjoituskaudella tulokseni ovat tuollaisia. MM-kisoissa sijoitukseni oli 5. Paralympialaisista lähden ehdottomasti hakemaan korkeampaa sijaa.

Edellisestä blogikirjoituksesta on käytännössä vuosi. Olen tämän viimeisen vuoden opiskellut niin ahkerasti, ettei sen ja treenaamisen jälkeen ole enää liiemmin irronnut aikaa blogin päivittämiselle. Nyt, kun urheilullinen tähtäimeni lähestyy, koen tarpeelliseksi myös kirjoittaa matkastani Rioon ja matkastani huipulle enemmän. Toivottavasti olet mukana matkallani!

Kausi korkattu ja tilastotietoa

Pari viikkoa sitten treenit kulkivat niin hyvin, että olin haljeta ensimmäisen kisan odotuksesta. Tosin selitin hyvät hyppyni lähinnä auringonpaisteella ja helteellä: jos etelässä hyppää hyvin ja täällä pohjoisessa alkaa hypyt kulkea siinä vaiheessa, kun aurinko porottaa kuumana, on sillä pakko olla joku yhteys!

Eilen sitten pääsin korkkaamaan kisakauteni nuorten eliittikisojen yhteydessä Eläintarhan kentällä. Se olikin sitten melko järisyttävä avaus. Hyvistä treenituloksista huolimatta ylitin omat tulostavoitteeni kevyesti.

Viikonloppuna minulta kysyttiin, milloin teen uuden suomenennätyksen. Vastasin siihen: ”Maanantaina. Kaks.” Kysyjä meinasi lyödä kanssani vetoa asiasta, muttei sitten uskaltanutkaan, koska vaikutin niin varmalta. Hyvä hänen kannaltaan, koska lunastinkyllä lupaukseni.

Pituudessa avaushyppy oli pitkä, mutta sen verran vinoon juostu, että ponnistus oli radan ulkopuolelta. Hylätty, siis. Toisen hypyn tulos sai leukani loksahtamaan auki: 435 cm. Valitettavasti tuulimittarin lukema oli +2,1, joten tästä ei ihan suomenennätystä saatu. Välissä pari jokseenkin lyhyempää hyppyä, kun sitten viimeisellä 427 (tuuli +0,2). Paransin huhtikuista suomenennätystäni 9 sentillä.

On se kuulkaa ihan jännittävää kisata myös ihan yksin!

Vuosi sitten juoksin satasen 14.50. Tiesin, että nyt pitäisi mennä kovempaa. Lähdössäni oli melko nopeita tyttöjä ja jäinkin jälkeen heti startissa. Oma lähtöni tosin ei ollut ihan niin räjähtävä kuin treeneissä. Muutenkin juoksu tuntui aavistuksen kankealta, eivätkä viimeiset 20 metriä enää ollut kovin vauhdikasta menoa. Mutta jälleen taisi leukani loksahtaa, kun kuulin aikani: 14.04.

Näitä tuloksia on nyt pakko hehkuttaa, koska olen niistä kovin iloinen ja hämmentynyt. Toki Suomen kokoisessa maassa ja näin pienellä kilpailulla (minä vs Montonen) suomenennätykset sinänsä ei ole mikään kovin kova saavutus ja yleensäkin tavoittelen lähinnä omien tulosten parantamista. Siinä samalla ne SE:t tosin tuppaavat mennä… Mutta tuloksiin saa hieman paremmin perspektiiviä, kun katsellaan maailman tilastoja.

Ensinäkin pituushyppyyn on parin viime vuoden aikana tullut aika paljon lisää urheilijoita, mikä on erittäin hyvä asia. Kansainvälisen paralympiakomitean sivuilta löytyy maailmantilastot vuodesta 2009 lähtien. Silloin f11-luokassa oli yksi urheilija. Seuraavana vuonna niitä oli kaksi. 2011 listalta löytyy jo 8 urheilijaa, joista vaan kolme hyppäsi yli 4 metriä. Viime vuonna maailmantilastossa oli 17 nimeä. Silloin olin tilaston 10, mutta viime kesän pisin hyppyni ei tuolta kyllä löydy (johtunee siitä, ettei ko. kisaa ollut haettu tilastokelpoiseksi). 2013 tilaston parhaiten hypännyt oli brasialainen ja hän hyppäsi 446 cm.

Tämän vuoden pituushyppytilastoissa ei ole vielä kovin montaa nimeä. Listaan on tosin ilmestynyt uusi brasilialainen, joka huhtikuussa on leiskauttanut 516 cm. F11-luokan maailmanennätys on vuodelta 1999 ja 521 cm. Olisin halunnut tietää, onko tässä 15 vuodessa kukaan edes hypännyt yli viittä metriä, mutta netissä olleet tilastot eivät tosiaan ylettäneet 2009 vuotta pidemmälle. Ainakin tämä brassi on nyt ensimmäinen viiteen vuoteen, joka ylitti 5 m. Tilaston kakkonen, viime vuoden ykkönen, hyppäsi mitä ilmeisimmin samassa kisassa 458. Ja minä olenkin siellä sitten jo kolmantena, kunhan tulokseni ehtii heille asti (tuo kisa oli haettu tilastokelpoiseksi).

Juoksijoita tässä luokassa on aina riittänyt enemmän. Nytkin jo toista kymmentä juoksijaa tältä vuodelta on päässyt tilastoihin. Sieltä löytyy aika paljon brasilialaisia. Minä olen eilisellä tuloksellani tilaston 10. Viime vuonna olin ttilaston 19. ja silloin urheilijoita oli 35.

Huipun kisapäivän jälkeinen treenipäivä ei sitten ollut ihan niin huippu. Palauttavaa treeniä, juu, mutta penikat järkyttävän kipeät. Ehkä osasyyllisenä oli myös se, että märän (ja liukkaan) nurmikon takia tein koordinaatit radalla. Siitä jalkani eivät tykkää. Niinpä tekonurmella tehdyt rennot juoksuvedot tuntuivat p-a-h-a-l-t-a. Loppuun vielä pari pituushyppyä… Ei nekään kovin kivoja olleet. Toivottavasti jalat nyt palautuvat torstaihin, kun pariksi päiväksi menen Pajulahteen treenaamaan.